Hula-hula

Riitta Jalosen Hula-hula on herkkä ja kaunis pienoisromaani pienen tytön maailmasta. Päähenkilö, 11-vuotias Hellä, tarkastelee aikuisten maailmaa yksinäisen lapsen tarkoin silmin. Hellän tragedia on turvattomuuden, vierauden ja ulkopuolisuuden tunne. Jalonen on pienessä tarinassa tavoittanut tärkeitä ulottuvuuksia lapsen todellisuudesta. Vaikka romaanin tapahtuma-aika on muutama vuosikymmen taaksepäin, se kertoo ajankohtaisesta asiasta; vanhempien ja lapsen suhteen laadusta. Hellän vanhemmat elävät omaa elämäänsä, jonne tytöllä ei ole pääsyä.

Maagisena taikakaluna pikkutytölle liian kylmässä maailmassa on hularengas, Hellän ikioma turvakaari, jolla pelottavat ja hämmentävät asiat voi pyörittää kauemmaksi itsestä.

Romaanissa kuluvan vajaan vuoden ajan Hellä yrittää ymmärtää ja saattaa järjestykseen perin irrallisista paloista koostuvaa todellisuutta. Lapasen sisässä pyörivä nukkapallo, ystävän äidin itsemurhayritys ja näkkileipätehdas ovat lapselle todellisuuden tasa-arvoisia kiinnekohtia.

Omien vanhempien ja lähipiirin aikuisten tekemiset jäävät tytölle arvoitukseksi. Aikuisten maailma on salaperäinen, ja Hellän vanhempien kaapeista löytyvätkin omat menneisyyden luurangot. Aikuisten käyttäytyminen on arvaamatonta, eikä myönteistä vastakaikua lapsen tekemisille tule ainakaan omilta vanhemmilta. Maailma on täynnä salaisuuksia, asioita, joita Hellä ei ymmärrä. Vähitellen ja vaivalloisesti oman perheen salaisuudet kuitenkin avautuvat.

Aivan lohduton ei Hellän maailma ole. Musiikki on tytölle aito lohtu, joka antaa toivoa vieläpä enemmän kuin hularengas. ’Soittaessa tuli sama tunne kuin parhaina aikoina kenkäkomerossa: minä olen olemassa, koska kengätkin ovat.’ Musiikkiin liittyvät myös Hellän ainoat toimivat aikuiskontaktit, kodissa vuokralaisina asuvat kaupunginorkesterin pojat, aikuiset, jotka kohtaavat lapsen aidosti ihmisenä.

Jalonen antaa romaaninsa päähenkilön kokea todellisuuden kaikilla aisteilla: tuoksujen, värien, äänten ja ihon aistien kautta. Hellän sisäinen maailma rakentuu tarkoin valituista aistimuksista, ajatuksista ja tunteista.

Vastakohtia mutta ei mustavalkoista

Itsensä ulkopuolista maailmaa Hellä yrittää rajata ymmärrettäväksi vastakohtapareilla: likainen vai puhdas, pelottava vai turvallinen, sallittu vai kielletty. Pelottavaa ei ole yksinäisyys vaan se, etteivät vanhemmat katso tai kosketa lastaan. Hellä tuntee itsensä näkymättömäksi. Hän käpertyy kodin kenkäkomeroon kuin syliin, itkee itkunsa surukengälle ja luo omia uskomuksenkaltaisia käsityksiään siitä, kuinka maailma toimii.

Hellä vertaa itseään lentämään opetteleviin harakanpoikasiin. Lentoon, arjen yläpuolelle, Hellä pääseekin hularenkaallaan, joka on tytön oma turvakaari. Hularengas antaa lapselle toivoa ja voimia, tekee vahvaksi.

Hellän mielestä oman nimen Ä on likainen kirjain, lapsi miettii tuleeko hänestä isona likainen vai puhdas. Puhtaan pyykin käsittelyn, astioiden- ja hiustenpesun rituaalit edustavat tytölle ennustettavuudellaan turvallisuutta ja myös jaettua hetkeä isän tai äidin kanssa. Kirjaston sallitut ja kielletyt kirjat vetävät puolestaan konkreettisen rajan aikuisten ja lapsen maailman välille.

Jalosen kieli tavoittaa hienovireisesti lapsen mielenliikkeet ja käsin kosketeltavaan todellisuuteen pohjaavan ajattelun. Jalosen kielikuvat ovat tuoreita ja omintakeisia, lapsen ajatusmaailmaa oivaltaen kuvaavia. ’Sanat irtosivat minusta, harsinlangat ratkottiin niiden välistää saksilla irti.’

Pienen tytön ulkopuolisuuden kokemus on surullista ja koskettavaa. Kun ihmiset ympärillä eivät anna palautetta, tyttö kysyy hiekalta. ’—, katselin minkälainen kuva hiekkaan jäi: mikä minä hiekan mielestä olin.’