Egoistinen elämäntapa, kauneuden ja nuoruuden ihannoin ansaan jääneet itsekkäästi ajattelevat ihmiset, rakkaudenkaipuu ja halu tulla hyväksytyksi ovat Riitta Latvalan Ihanan velvollisuuden tematiikkaa. Latvala ironisoi naisen ihanaa velvollisuutta olla aina nuori ja kaunis, mielellään rikaskin, ammatissaan menestyvä suoriutuja sekä hyvä äiti ja rakastava vaimo. Miehen ihanana velvollisuutena on olla menestyjä, selvitä ammatissaan aina vain paremmin ja hankkia perheelleen maallista hyvää. Kun elämä pyörii tämän käsikirjoituksen mukaan, nähdään monia epätäydellisiä roolisuorituksia ja niitäkin, jotka jäävät täysin rimanalituksiksi.

Yli 50-kymppinen maskeeraaja ja yksinhuoltajana lapsensa elättänyt Viola on jo ammattinsakin kautta täysin sisäistänyt ikuisen nuoruuden ja kauneuden idean. Vanheneminen turmelee ulkonäön, joten rappion merkkejä vastaan on taisteltava. Viola on valmis äärimmäisiinkin toimenpiteisiin pysyäkseen muuttumattomana. Ystävistä, hauskuudesta, miesseurasta ja ympäristön hyväksynnästä voi hänen uskomuksensa mukaan pitää kiinni vain kieltämällä oman kehon muutokset. Violalla on tytär ja poika. Poika on kuollut mutta elossa Violalle, joka ei hyväksy tätäkään muutosta, kuoleman mahdollisuutta. Tytär Ira on Violan ihmeeksi päässyt naimisiin, vaikka pukeutuu huolimattomasti eikä edes meikkaa.

Jos elämä ei pyöri nuoruuden ja kauneuden katoamisen pelon ympärillä, niin minäkeskeinen nykyihminen yleensä kehittää itselleen ongelman jostain muusta. Iran terve järki estää höyrähtämisen kaikkein pinnallisimpiin asioihin. Hänelle oman minuuden ja naiseuden löytäminen on pitkä ja vaikea prosessi. Iran ja hänen veljensä lapsuudessa vuorottelivat äidin epämääräinen ja ristiriitainen persoona ja äidin arvaamattomuuden aiheuttama turvattomuus. Äiti antoi hellyyttä ja turvaa ja otti sen pois katoamalla vieraitten miesten matkaan, omaa onneaan etsimään.

Nuoruuden, kauneuden ja rikkauden tavoittelu määrittää myös Iran ja hänen miehensä Sampon elämää, vaikkakaan ei niin selkeästi kuin Violan. Muodikasta laatuelämää viettävinä he joutuvat kumpikin tahoillaan tunnustamaan itselleen, että elämänkokoisen tyhjiön täyttämiseen tarvitaan jotakin.

Iran ja Sampon ajatuksissa tyhjiön täyttäjä on oma lapsi, mutta Iran ruumis tuntuu vastustavan äidiksi tulemista. Miten käy äitiyden ja isyyden, yhden naisen ja miehen ihanasta velvollisuudesta, jos lapsi ei ota syntyäkseen? Varsinkin Sampon ajatuksissa oma biologinen lapsi vaikka lääketieteen avulla hankittuna on ehdoton asia. Lapsen kautta voi näyttää ympäristölle, että asiat ovat kunnossa. Kaikilla muillakin pariskunnilla on lapsia. Ihan mihin tahansa Sampo ei ole valmis, ei adoptioon, kuten Ira, koska perimä voi olla mitä vain. Hänelle tärkeintä ei sittenkään ole lapsi vaan elämän täydentäminen yleisen normituksen tasolle. Tässä on vauraan, elämänsä tarkasti suunnittelevan avioparin ristiriita, joka johtaa lopulta ääritilanteisiin. Ira ja Sampo joutuvat katsomaan, kuka on kuka ja mitkä ovat ne arviot, joiden mukaan eletään.

Riitta Latvala on poiminut kirjaansa ajankohtaisia aiheita. Myös edelliset romaanit Henkilökohtaista (1998) ja Tytöt (2001) sivusivat samoja aihealueita. Valitettavasti Latvalan kerronnassa on jokin etäännyttävä piirre, joka häiritsee lukukokemusta. Kaikki ainekset hyvään tarinaan ovat koossa, mutta lopputulos on silti lattea. Henkilöt jäävät paljolti paperinmakuisiksi.

Latvala antaa kolmen minäkertojan, Violan, Iran ja Sampon, olla vuorotellen äänessä. Sama tarina valottuu kolmesta eri näkökulmasta. Yhden tason muodostavat myös äidin ja tyttären eri tavoin hahmottuvat yhteiset muistot Viola ei ehkä romaanihenkilönä kehity kovin vereväksi hahmoksi, mutta äitimyytin, naisen rooliodotusten ja nuoruuskompleksin verkossa räpistelevänä temperamenttisena naisena hän on herkullinen hahmo, kirjan valopilkku. Elämisen traagisuus ja koomisuus ovat hänessä sopivasti sekaisin.

Jaa artikkeli: