Ahtaan paikan kammo

Riitta S. Latvalan novelleissa on vahva ajan henki. Työttömyys, köyhyys, välit, joihin pudotaan, avioerot ja ystävien puute tulevat käsitellyiksi pienissä intiimeissä tarinoissa, joilla on taitava rakenne ja osoittelematon luonto. Murrostilat muuttavat maailmoja pysyvästi, ja moni on tilanteessa, jossa joutuu katsomaan taakseen sitä, mikä on menetetty ja miettimään miten enää eteenpäin. Klaustrofobinen tunnelma esittäytyy monen aikuisuuden perusvireeksi, mutta toisaalta elämään kuuluu, että melkein kaikesta selviää tavalla tai toisella.

Teoksen motto, Tomas Tranströmerin runosta, kehottaa olemaan häpeämättä, että on ihminen. Yksi jos toinenkin novellien päähenkilöistä kaipaa muistutusta ja hyväksyntää sille, että parempiosaisten linjaama elämän malli pakenee käsistä – tai ei koskaan tavoitettavissa ollutkaan.

Lukijalle tulkinnan kehyksenä toimii nyky-yhteiskunta. ”Koti yksillä” -novelli vie yksinhuoltajan karuun arkeen. Nuoruus on mennyt lasten kanssa, ura sekä opiskelut jääneet kesken ja koti erossa miehelle ja tämän uudelle. Yllättävä ero takaa taloudellisen katastrofin, joka saa tällä kertaa miettimään työttömän äidin asemaa.

Epäoikeudenmukaisuuksia maalaa myös ”Going home”, joka kurkistaa ulkomaalaisten rakennustyömiesten arkeen. Suomessa miehet ovat vailla suojaa väärinkäytöksiltä, jopa väkivallalta. Silti matka jatkuu lopulta Helsinkiin eikä itään. Turgenevin Isiä ja lapsia taskussaan kantava Vladimir on sympaattinen hahmo, jonka uskoo selviävän.

Novelli ”Tyttöjen ilta” puolestaan vääntää rautalangasta, ja täysin aiheesta, sen että köyhyys ei ole jotakin, mistä pääsee säästämällä. Päivän aikana perheenäiti seisoo leipäjonossa, tasapainoilee viikonlopun ruuat ja onnistuu nipistämään rahaa vanhojen ystävien näkemiseen. Parikymppisenä voi puhua kavereille köyhyydestä, 20 vuotta myöhemmin se on leima otsalla.

Lastensa tavoin myös Mirka on joukosta ainoa, jolla ei ole kännykkää tai ehjää talvitakkia. Häpeä ja sääli leimaavat ihmissuhteet, ja Latvala tuo taitavasti näytille köyhyyden usein vaietun sosiaalisen puolen. Varattomuus on myös luopumista elintilasta ja elämästä niiden rinnalla, joilla rahaa on.

Löytyy novelleista toki muutama keskiluokkainenkin hahmo – sellainen, jonka hengitystä ei salpaa jatkuva huoli rahasta. Niminovellissa kohdataan ”proffaksi” naapuruston nimittämä Heikki, Tove Janssonin Vilijonkan hengenheimolainen, joka tarrautuu sääntöihinsä ja normeihinsa. Takaraivossa pieninä omatuntoina kaikuvat aikuisten tytärten huomautukset, että kannattaisi vähän relata. Taitaa Heikki myös itse aavistella, että pieni elämänmuutos olisi tarpeen, ja sen kynnyksellä ollaankin.

Yksinäisyys ja osattomuus rakentuvat Ahtaan paikan kammon tärkeimmiksi teemoiksi.

Novellin ”Pojasta polvi paranee” eläkeläispariskunnasta, Kaukosta ja Ailista, puolestaan piirtyy herkkä ja konstailematon kuva; on talo, joka tarkkailee vanhusten pärjäämistä ja vanha nainen kuin simpukankuori. Suru lapsenlapsettomuudesta iskee syvälle, mutta ”onni on tässä ja nyt, eikä vuojen piästä!” (s. 67.)

Muutamissa novelleissa on pieniä, tahattoman oloisia sanavalintasammakoita: ”suomea puhuvien somalialaispoikien” vastakohdaksi annetaan ”suomalaispojat”, adoptoitujen lasten puolestaan ”omat lapset”. Näin toki ihmiset yhä puhuvat, ja onneksi muita ennakkoluuloja puretaan tehokkaasti.

Vain muuten upean ”Nukke”-novellin loppuratkaisu hämmentää. Eivät kai puhevika ja ystävättömyys ihan sitä tarkoita, että ryhdytään tappohommiin? Museossa salivahtina työskentelevän minäkertojan rivien väleistä saa lukea surullista tarinaa elämästä oudoksi leimattuna ja erillään muista ihmisistä.

Samoin ”Kirje”-novellin esikoululaisen Tilda-tytön sanojen takaa kuultaa juttu vanhempien erosta, isästä, joka on aina ostarilla ja naapurin tytön äidistä, joka on aina jossakin muualla. Pienet yksityiskohdat kasvattavat novellin toisensa jälkeen tärkeäksi yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi, ja niiden käänteissä on karnevaalia ja huumoria: aina jossakin alkaa pilkottaa valonsäteitä.

Silti yksinäisyys ja osattomuus rakentuvat Ahtaan paikan kammon tärkeimmiksi teemoiksi. Kariutuneet avioliitot, pätkätöiden ja työttömyyden aiheuttamat katkokset ihmissuhteissa ja ansioissa, erkaantuminen lapsuudenystävistä ja opiskelukavereista sekä syrjäytyminen koko yhteisöstä kutovat elämän minitragedioiden punaista lankaa.

Novellit kertaavat omalla lempeällä tavallaan sitä, että kolmea asiaa tarvitaan: toimeentuloa, asumista ja ihmissuhteita – ja kun yksi kaatuu, ovat myös muut vaarassa.