Leikkilauluja!

Kahdennenkymmenennen neljännen runokokoelmansa julkaissut Risto Ahti saa nykyisin ansaitsemansa tunnustukset – mutta harvoin niin terävää kritiikkiä kuin olisi tarpeen. Haavikon, Äkkijyrkän tai Linkolan tavoin Ahti on kai hieman liian suuri persoona Suomeen. Ilmeisesti ihmiset liikaa pelkäävät, kunnioittavat tai pitävät pilkkanaan johdonmukaista olemista ja ajattelua. Hurjaahan se onkin – mikä tahansa erityislaatuisuus vain tuppaa sulkeutumaan itseensä, jos se ei saa oikeanlaista vastustusta tai vastakaikua.

Ahdin kirjoitus saattaa olla muutoksen kynnyksellä. Joku voisi väittää, että hän on luutunut maneereihinsa. Olen kuitenkin eri mieltä. Etenkin edellinen kokoelma Oikkuja ja totuuksia (2005) oli selvä avautuminen verrattuna Ahdin muihin viimeaikaisiin runoihin esimerkiksi kokoelmassa Kukko tunkiolla (2002). Niissä Ahti koettaa puhua suurelle joukolle, tehdä tyhmimmällekin lukijalle selväksi, että jokainen on ja voi olla olemassa. Tämä johtaa naivismiin, joka keikkuu jatkuvasti kyllästyttävyyden ja ihastuttavuuden välillä.

Uusimmassa runokokoelmassaan Leikkilauluja! Ahti toistaa ja terävöittää jo löytämiään totuuksia mutta kirjoittaa samalla etsivänsä totuutta vain luopuakseen siitä: taide on kestävää totuutta, pelkkää kauneuden harhaa. Ahti ilmaisee laajaa näkemystään miltei pistemäisillä ilmaisuilla – jos hän tajuaakin ulottuvuuksia ikuisuuteen asti, hänen kielellinen ilmaisunsa harvoin on yhtä laajaa. Tämä voi olla valinta, mutta yhtä kaikki se on ristiriita, polttopiste. On selvää, että siitä voi kasvaa jotakin vielä tuntematonta.

Kokoelman runot on jaettu kuuteen osastoon: ”Johdanto”, ”Leikkilauluja!” ja ”Ajatuksia I-IV”. Takakannen valokuvassa Ahti tuijottaa punaisessa takissaan kuin sanoakseen ”etkö sinä jo viimein tajua!”. Ilme kuvastaa teoksen ajoittaista saarnaavaa luonnetta – enkä tällä nyt viittaa Ahdin keskeiseen opettavaan runouteen vaan jopa turhautumisen piirteitä saaviin taidetta puolustaviin palopuheisiin, joita Leikkilauluissa! on kirkkaiden visioiden rinnalla.

Yleinen taiteen puolustus ja erityinen unen kuunteleminen

”Leikkilauluja!”-osion lopettava runo ”Seula” on voimakasta ja dramaattista puhetta, ehkä kokoelman paras teksti, jossa ei ole mitään epäluottamusta lukijan sietokykyä kohtaan. ”– // Tuossa mies vannoo uskollisuutta ja hoitaa hautoja ,/ että sillä rakkauden todistaisi. Minä vien kaatopaikalle / hautakukkia ja joka askeleella vannon petturuutta, / uskottomaksi itseni teen vaivalla enkä silti voi sinua haudata. //–” Tällaiseen suoruuteen ja syvyyteen törmää harvoin. Muissakin Ahdin runoissa on vastaavaa voimaa mutta useimmin runojen lomassa muutamassa säkeessä.

Sen sijaan neliosaisen ”Ajatuksia”-osion aloittava runo ”Hukassa” on ”Seulaa” paljon huonompi. ”Että runo pysyy auki, vaikka kirja suljetaan, että jokin teos / säilyttää arvonsa huomiseen, on ennenkuulumatonta – / demokratian ja viihtyisyyden vuoksi vaihtoehtojen / on saatava olla tasapainossa ja hetken oikkujen / on hallittava markkinoita. //–” Runoilija pelkää taiteen hukkuvan ajan tulvaan ja alkaa ironisella opettajan äänellä sen puolustus- tai hyökkäysasianajajaksi. Jos runoa lukee ääneen, sen moraalisesta tunteesta ja ironiasta voi saada kiinni. Se jää kuitenkin palopuheeksi. Mieleni tekee kritisoida Ahtia itseään siitä, ettei hänen runonsa pysy auki vaan sotkeentuu ympäröivän yhteiskunnan kritisoimiseen ja negatiivisuuteen, jossa taide on tuhoon tuomittu. Kritiikki ei vielä riitä uuden luomiseen.

Ahdin hyökkäyksen kohde on liian yleinen – hän ei vastusta nimenomaisesti tämän ajan henkeä tai jotakin tiettyä ilmiötä tai tapahtumaa vaan kaikkien aikojen väliaikaisia ja tyhjänpäiväisiä muoteja. Siten palopuhe muistuttaa enemmän muistokirjoitusta jollekin persoonattomalle kuolleelle kuin runoa. Tämä ei olisi mikään erityinen ongelma, jos näitä puheita olisi vain yksi. Taiteen puolustuspuheita kokoelmassa on kuitenkin monia – kokonaisia runoja tai niiden osia. Eikö yksi perusteellinen puolustus riittäisi – sitten totaalista runoutta! Pitääkö lukijaa opettaa kohtaamaan taidetta? Onko tässä yhteiskunnassa luova työ niin raskasta, ettei runo pysy auki muutoin kuin saarnaamalla?

Kuuron saarnaajan korvat kuitenkin aukeavat unelle. Puhe unesta ja unen puhe, niissä Ahti paljastaa enemmän siitä, mitä pitää todellisena. Runossa ”Unen varoitus” maailma on edelleen orjuuden paikka, mutta vapauden mahdollisuus nähdään tarkemmin: ”Sanoin unieni vartijalle: Etkö uuvuttaisi meidät niin, / että voisimme vain rakastaa?” Uni vastaa: ”Maailma ei tahdo jakaa valtaansa, ei kutsua / omiksensa minun aarteitani eikä tahdo myöntää / omia aarteitaan unen aarteiksi.” Maailma vihaa ”kaikkein eniten sitä mielipuolta, / joka vakavissaan puhuttelee minua”. Seuraavassa runossa uni puhuu koirapäisestä jumalasta: ”jumala ei ole korkea, ei asu taivaan kaukaisissa / avaruuksissa. Jumala on alhaisin / rakastava palvelija mielesi kellariloukossa!”. Pakko sanoa, että tämä runo tuli mieleeni nähdessäni Beckettin näytelmän Askeleet Porin Puuvillatehtaalla.

Antaessaan varoituksen lisäksi vapauden siemenen runot ovat parhaimmillaan: vastavoimana negatiiviselle energialle tai ajalliselle orjuudelle. Tähän Ahti ei yllä saarnatessaan tai määritellessään ihmisten ja maailman rooleja, vaikka hän silloinkin aina viittaa ajasta ikuisuuteen. Syvyyttä on myös myyttien uudelleen kirjoittamisessa, runossa ”Faustus-parka”: ”Ei Aatamia siksi kukaan kiroa, että ihminen / karkotettiin paratiisista vaan siksi, että hän ainoana / saattaa sitä kaivata – me olemme syntyneet kadotettuina.”

Yhteen kutoutuvat runoilijuus ja opettajuus

Risto Ahdin töitä opettajana ja runoilijana ei voi erottaa toisistaan. Tämä käy ilmi muun muassa siinä, että lähinnä tekstin pituus ja vuolaus erottaa hänen kirjoittamisoppaansa RunoAapiset 1 ja 2 (Sanasato 2002 ja 2005) ja esseensä hänen runoteoksistaan. Kiinnostavaa on suullisen ja kirjallisen suhde: samat anekdootit, lauselmat, totuudet ja huomiot ovat Ahdin esseissä, runoissa ja oppitunneilla.

Äärimmäisenä esimerkkinä Leikkilaulujen! rinnakkaisteos Kriittinen minä (Sanasato, 2006) sisältää täsmälleen samoja runoja, mutta Kriittisessä minässä ne ovat hieman pidemmässä runon ja esseen välimuodossa, kenties varhaisempina versioina. Esseiden sulava muoto tuntuu sopivan Ahdille paremmin kuin hiottu runomuoto.

Leikkilauluja! on vähän kuin runokorurasia, taide-esine. Se on Kriittistä minää liikkumattomampi: runot ovat pelkistettyjä, otsikoituja, eivätkä ne esitä puhujan asennonvaihdoksia ja ajatusten suuntia ja vivahteita yhtä moninaisesti kuin pidempi kirjoitus. Esseessä ajatus muuntuu orgaanisesti, sivunmittaisissa runoissa ajatus alkaa ja loppuu määritellysti, kunnes siirrytään seuraavaan runoon. Tämä tekee runoista korumaisia. Korua voi toki sovittaa, mutta harvaa viitsii pitää sitä edes kokonaista päivää. Näyttää siltä, että Ahdin ilmaisu on kasvanut ulos pitkälle hiotusta muodosta. Runot häviävät vapautuneisuudessa armotta esseille, joita mielellään sanoisi proosarunoiksi.

Takakansi kertoo, että näille runoille sekä sydän että pää sanoo riemulla ”kyllä”. Siitä takankansi ei kylläkään varoita, että kerran suostuessaan lukija saattaa joutua vaikeuksien tielle: oman vapautensa ja vastuunsa tiedostamiseen. Kerran herättyään tottumuksensa unesta ihminen joutuu loppuelämänsä kamppailemaan, jotta pysyisi valveilla. Tässä runot voivat auttaa. Runon kohtaaminen voi olla mielenterveyttä edistävä shokki, joka herättää lukijan lisäksi myös runon korumaisesta tilastaan.

Runot kirjoittajan monologeina lukijalle – sinä ja minä

Runot ovat usein monologeja, aamuisia ajatuksia, muistiinpanoja – ei niinkään keskusteluja tai unia. Runojen yksinkertaisuus ja selkeys johtavat kohti ”pelkkää”, puhdasta olemassaoloa ja ihmisyyttä, joka on Ahdin mukaan taiteen olemus. Tätä pelkkyyttä puheenomaisuus hieman samentaa. Runojen puhuja ei väisty kokonaan esteettisen tai älyllisen ilmaisun ja lukijan välistä, vaikka viimeaikaisiin teoksiin verrattuna puhujan erityisyys tai ego onkin Leikkilauluissa! sivummassa.

Kirjoitus voi sijaita monessa tilassa, se liikkuu sosiaalisesta tai egoistisesta puheesta kohti ihmisen olemuksesta kumpuavaa ideaa. Näiden lähteiden välillä Ahdin runot liikkuvat syvyyssuunnassa. Kirjoituksen tasolla, estetiikassa ja rytmissä, vaihtelua on vähän. Kieli on huudahtavaa ja toteavaa, aktiivista ja nopeaa, jopa agitoivaa: ”Varokaa, varokaa erosta!” tai ”Tietoinen? Kyllä! Milloin? / Niin täysin elää, että täysin eläneenä / iloisesti saattaa kuolla milloin tahansa.”.

Runossa ”Muusisen taiteen olemus” Ahti kiteyttää aiemmistakin teoksistansa tutun analyysin sanoista ”minä” ja ”sinä”: ”Lukijan se on sinä silloin kun kirjoittajan mikä on se minä, / joka pitää sinä sen. Ilman näitä kahta ei ole korkeaa / ja pitkää sanataidetta.”

Vaikuttaa siltä, että Ahdin ”minä”, kirjoittaja, on Ahdin ”sinää”, lukijaa, suurempi. Kirjoittaja ei siis voi ylittää tiettyjä ilmaisullisia rajoja epäilemättä, otetaanko niitä vastaan. Pienelle lukijalle voi tarjota vain pieniä runoja, jotka miltei poikkeuksetta tuntuvat vasta johdannoilta johonkin muuhun, laajempaan runoon tai ideaan. Tämä johtuu myös Ahdin pyrkimyksestä yksinkertaisuuteen. Ilmaisun laajentamiseksi pitäisi olla avoimempi ”lukija”. Nyt runot ovat avantoja, joissa voi virkistää puutuneen lihan ja muistin, sitten on lähdettävä. Minne? Kirjoittamaan? Lukemaan Mirkka Rekolaa?

Keskeistä Ahdille on maailman ja ihmisen näyttäminen todellisina – vaikkakin hän toisinaan viittaa kirjoitukseen valehteluna ja eroaa tässä Rekolasta, joka tuntuu luottavan kieleen täysin. Karrikoiden voisi väittää, että Ahdin runot avautuvat elämään ja Rekolalla elämä avautuu runoon. Ahdin runot vaativat tekoja ja tapahtumia – Rekolan runot ehdottavat pysähtymistä, jäämistä.

Logiikan lisäksi Ahti johdattaa lukijaansa kokemiseen tunteen tietä. Tunneilmaisu on vaikeampaa, sanat ovat vähissä, helposti arvattavia, eikä kriittinen lukija niistä mitään saakaan irti. Silti voi onnekkaasti käydä niin, että ”Rakastan sinua!” suistaa lukijan niin suureen kysymisen tilaan, että se on iloa.

Kieli välineenä

Monimuotoista estetiikkaa Ahti ei paljon viljele, siksi joskus ilmaantuvat säkeistöstä toiseen kulkeva virke tai välimerkkejä välttävä virtaava kieli ovat ilmaisua raikastavia poikkeuksia: ”muistin puutumissa niin kuin kirjanpainajatoukat / männyn kovan lihan kaivoskuiluissa sanat ovat / onttoja ja täynnä valoa”. Tässä havainto miltei vaihtuu kesken säkeen, mikä on Ahdille hyvin harvinaista. Ilmaisussa on kirjoittamisen iloa, ei pelkkää ajatustyötä. Opettamisen lisäksi runo voi olla ihmetystä syntyvän kielen äärellä.

Nerokasta mutta harmillisen harvinaista kurittomuutta on runossa, jossa puhujan piti osata Lutherin, Newtonin ja Einsteinin määritelmät jumalalle, ”mutta minäpä sanoin: / Tulkaa vaan, tahdottekos tapella!” Tappelua ei synny, runo jatkuu intensiivisesti mutta hivenen hätäisesti: ”- -/Luuletteko te etten minä näe, että maailma on/ – -”. Tässäkin paljastuu, että saarnaamisen tarve on kauhua yleisen mielipiteen edessä. Yleinen ei suostu edes rehellisesti tappelemaan vaan ympäröi varomattoman seisovana vetenä. Runon lopussa nousee esiin tarkka kuva ”Omapäisestä jumalasta”: ”Minulla on ikävä sinua / suuri, sotaisa, tuntemattomien kukkien poimija, / kiittämätön, oppimaton lapsijumala!”

Leikkilauluissa! Ahti ei anna ilmaisunsa suorastaan haarautua, harhauttaa ja ulottua ”ketunlieon” tavoin. Hän toteaa maailman ”täyteen kasvavat, katoavat ikuisuudet” mutta ei malta näyttää niitä sellaisina, kuin hän ne kokee, koska ne ovat vain katoavaa. Toisinaan tuntuu siltä, että kirjoittamisesta kirjoittaminen vie huomion kirjoittamiselta. Ehkä kynä pitäisi kiinnittää täryporaan.

Pahimmillaan runot ovat ankeita: helkyttely, konditionaali, sisällön itseään toistavuus tekevät vilpittömän lukemisen vaikeaksi. Veitset ja haavat kerääntyvät päällekkäin niin, että haavat peittyvät. Jos esimerkiksi ”valon” ylle kasaa kovin raskaita symbolisia odotuksia, se alkaa maksoittua kuin veri. Tällainen sanojen puutuminen on tietysti myös lukijan ongelma. Ahti on sanojen armoilla. Hän on kesyttänyt suuria sanoja enemmän kuin moni uskaltaa lukea, mutta on myös joutunut sanojen orjaksi: ”Kirjat sanovat: Me elämme, sinä olet kuollut.”.

Runossa ”Kolme tapaa rakastaa (Filosofian lohdutus)” Ahti sijoittaa tuttuun tapaansa ihmisen olemisen kolmeen oikeusasteeseen sen mukaan, onko olemisen energia aistinen, tunteellinen vai älyllinen. Tämä roolinjakajan rooli on Ahdin käytössä jo useammassa teoksessa kulunut – hän on kasvanut siitä yli ja puku puristaa. Olisi varmaan vaihdettava ylle jotain tilavampaa tai jouduttava itse oikeuteen. Kerran ilmaistu ajatus voi enää vain tarkentua ja saada uusia vivahteita. Esseessä Kriittinen minä Ahti kylläkin ilmaisee nämä oikeusasteet yllättävän tuoreella tavalla. Tämä tuoreus on välttämätöntä, sillä tavaksi tullut opetus on hieman omituista – ei kovin leikkisää.

Lepotauolla voi hyvin solmia kengät paremmin

Leikkilauluja! vaikuttaisi olevan eräänlainen hengähdystauko ja työvälineiden teroittamisen hetki. Ahti on kokoelmassa kenties pelkistetyimmillään mutta ei laajimmillaan. Vertaan Leikkkilauluja! mielelläni kokoelmaan Aurinkotanssi (1978). Se edelsi Ahdin itsensäkin tuotantonsa parhaimmiksi nostamia 1980-luvun proosarunoteoksia, joissa hän löysi uudenlaisen kokonaisuudentajun. Aurinkotanssi on toki nopeampi, villimpi ja raaempi kuin Leikkilauluja!, joka on toisaalta seestynyt, toisaalta moraalisesti raivostunut. Molemmat teokset ovat kuitenkin yhtä lailla intensiivisiä, kepeitä ja helppolukuisia. Sekä Ahdin esseet että edellinen kokoelma Oikkuja ja totuuksia sisältävät versoja, jotka Leikkilauluissa! eivät ole vielä täysin kasvaneet. Ehkä Ahti yhdistää esseistisen ja runollisen ilmaisunsa jollakin vielä tuntemattomalla tavalla.