Alkusanoissaan Risto Ahti antaa selityksen sille, miksi on kirjoittanut esseekokoelman William Blake ja Vimmainen Genius. Kyse on pitkästä henkilökohtaisesta kiinnostuksesta Blaken ajatuksiin geniuksesta ja älyllisten ideoiden vastaanottamisesta, jotka heijastuvat ja kuvaavat myös Ahdin omaa runotuotantoa. Kirjan loppuosaan Ahti on kääntänyt aiemmin suomentamattomia Blake-runoja. Ensi kerran Ahti luki Blakea 20-vuotiaana, Tuomas Anhavan käännösvalikoimaa Taivaan ja Helvetin avioliitto.

Blake eli vuosina 1757-1827. Hän avioitui 25-vuotiaana, asui koko elämänsä Lontoossa ja hankki elantonsa kuvittajana sekä kirjoittamalla omia teoksia. Hänen runoutensa on täynnä dantelaisia taivaallisia ja helvetillisiä näkyjä sekä allegorioita. Erilaiset eläinhahmot, joita Ahdinkin runoissa esiintyy runsaasti, voi tulkita erilaisten ihmistyyppien vastineiksi.

Ahdin ”esseet” eivät noudata perinteistä esseististä logiikkaa. Ne vyöryvät eteenpäin väliin lyyrisinä, väliin aforistisina, kokemuksellisina tai tunnustuksellisina. Ahdin kirjoitustyyli on ajoin katkonaista. Hän aloittaa ajatuskulkuja mutta saattaa jättää kehittelyn puolitiehen, vaille täysin tukevia perusteluita. Tämä saattaa johtua Ahdin blakelaisen ihmiskäsityksen omaksumisesta: arvoa annetaan vain henkilökohtaisten energiakenttien vapauttamiselle, ei millekään muulle. Tällöin perustelut saattavat jäädä hatariksi, kun liikutaan vain kokemuksellisuuden ehdoilla. Esseekokoelma on avain paitsi Blaken ihmis- ja maailmakäsitykseen sekä tietoteoriaan myös Ahdin omiin esteettisiin näkemyksiin. Kirjaa on siis mahdollista lukea myös selvennyksenä ja avaimena Ahdin omiin runoihin.

Blaken näkemyksissä keskeinen sija on ihmisellä, joka on vallitsevasta yhteiskunnasta ja ajattelutavoista riippumaton, Ahdin sanoin Pelkkä tai Viaton ihminen, joka elää vain oman sielunsa ehdoilla, muista välittämättä. Ahdin mielestä Blake kuuluu Goethen, Kantin ja Schillerin ohella 1700-luvulla alkaneen humanistisen ihmiskäsityksen välittäjiin. Tämä ihmiskäsityksen lakkasi olemasta toisen maailmansodan aikoihin, ja nykyihmisen on sitä vaikea ymmärtää.

Blake jakaa ihmisen keskenään ristiriitaisiin lohkoihin, tunteelliseen eli taiteelliseen, älylliseen eli tietoteoreettiseen ja aistiseen. Hän ylistää tietoa, joka ei ole alisteista itselleen, jota ei voi käyttää hyväkseen ja jota ei ole luotu mitään erityistä tarkoitusta varten. Blake on Ahdin mielestä ainutlaatuinen runoilija ja ajattelija, joka pyrki vapauttamaan mielen energian materian ja omistamisen orjuudesta. Taiteilija oli Blakelle profeetallinen totuuksien välittäjä, joskin Ahdin mielestä epäkiitollisessa ihmisessä: ihmisellä ei ole kykyä käsitellä totuuksia. Tämän vuoksi omaperäisimmät taiteilijat joutuvat elinaikanaan tuomituiksi joko hulluiksi tai neroiksi. Tätä arvottamista Ahti ei hyväksy.

Itämaisista filosofioista ja uskonnoista inspiroitunut Ahti ajattelee, että elämän vastapainoksi taiteen tulee sisältää myös kuolemisen aspekti. Hänen mielestään Blaken teoksista tämä puuttuu mutta esimerkiksi Mirkka Rekolan teoksista sen löytää. Ahti kehottaa Blaken oppipoikana henkilökohtaisten energiakenttien vapauttamiseen: älylliseen ja tunteelliseen hillittömyyteen, joka on vallitsevista laeista riippumaton. Ihminen on ainoa olento, joka kykenee älyllisiin hillittömyyksiin, tunteellisten lisäksi.

Esseissä mietitään myös taiteilijan kannalta tärkeitä esteettisiä peruskysymyksiä Blaken ajattelun avulla: milloin ihminen on omaperäinen, eikä vain imitoi. Sanataiteen opettajana Ahti miettii myös kuinka houkutella oppilaastaan esiin se persoonallisen ilmaisun siemen, joka jokaisessa itää. Tajuntoja, ilmaisuja on yhtä paljon kuin ihmisiä.

Kirja sisältää myös valikoiman Ahdin suomentamia Blake-runoja. Viattomuuden laulut (1789) ja Kokemuksen laulut (1794?) -kokoelmista valikoidut runot ilmentävät Ahdin mielestä Blaken käsitystä kahdenlaisen tajunnantason, sekä kokemuksen että viattomuuden, saavuttamisen tärkeydestä. Ahti varoittaa Blaken symbolistisesta lukutavasta, jota muun muassa Jyrki Kiiskinen on harrastanut tulkitsemalla Tiikeri-runon kuvana teollistumisesta. Blake tuottaa kuvitteellisten sijasta todellisia energiakenttiä; hänen kuviaan ei ole tulkittava symboliikan tai metaforiikan avulla.

Rossetti ja Pickering -käsikirjoituksissa kuvataan puolestaan Blaken ajan sekularisoituneen ihmisen energioita, mieheyttä tai naiseutta, tapaa, jolla poikalapsi (kuka tahansa meistä vaiko vaan mies?) orjuutetaan naulaamalla orjaksi kallioon, josta naisen rakkaus hänet vapauttaa: ”Ja jos Lapsesta tulee Poika / Hänet annetaan Vanhalle Naiselle, / Joka naulaa hänet kallioon / ja kerää hänen kirkunansa / Kultaiseen Kuppiin. //…// Kunnes pojasta tulee nuorukainen, / verta vuotava, / Ja naisesta Neitsyt Valoisa; / Silloin nuori mies repii rikki kahleensa, / ja sitoo naisen omaksi ilokseen.” Pickeringin avoin julistavuus saa Ahdin pitämään sitä Blaken pääteoksena. Rossettissakin Blake esiintyy huomattavasti omaa aikaansa edistyksellisempänä, ehdottaa mm. uudenlaista, myönteisempää suhtautumista seksuaalisuuteen. 2000-luvulla Ahti kääntää tämän toiveeksi uudenlaisesta taiteesta, jossa yhdistyvät uskonnollisuus ja seksuaalisuus: ihminen voi olla yhtä aikaa henkinen ja lihallinen. Ahdin Blake-valikoima on kaikkiaan paitsi mielenkiintoinen johdatus edistyksellisen persoonallisuuden ajatuksiin myös avain Ahdin omien runojen tulkintaan.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa