Puupuhaltaja

Alussa oli suo, kynä ja Risto. Kaukana Kainuussa, Jumalan selän takana. Tuo salaperäinen suo on runoilija Risto Oikarisen alkukoti ja runouden pesimäalue. Siellä hän kulkee Otavan ja Pohjantähden alla kuin omissa juhlissaan, ei kuokkavieraana. Oikarisella on soittajan paperit ja kirjoittamisen palo. Niinpä esikoisteoksessa Puupuhaltaja sanatkin alkavat soida.

Mutta onko kolme puhallusta vain sattumaa vai johdattaako se suoraan pyhään kolminaisuuteen? Tai musiikin kielellä kolmisointuun? Teoksessa on joka tapauksessa kolme lukua ja yhteensä 33 runoa. Ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa on tasan kolme runoa. Ensimmäisen luvun kolmas runo loppuu lisäksi sanoihin: ”Kun isä oli lapsi, isoisä antoi kartan hänelle, mutta keväällä isä jäi lumikuuron alle, ja kartta piirtyi pojan kasvoille: nämä ovat ne puut, tuo on se suo, tässä me olemme.”

Tästä on vaikea olla vetämättä kaarta viimeisen luvun viimeiseen säkeeseen: ”Meretkin kuolevat, isä sanoi, ja aallot tasoittavat askeltemme painaumat. Vettä on jo polviin asti, täältä me tulemme.” Runoilijalla on kädessään ikään kuin kartta ja kompassi, jotka kulkevat isältä pojalle – sukupolvesta toiseen.

Alku on siis aina tärkeää ja alkuperä. Oikarisen proosarunojen juurina on epäilemättä pappilan hengellinen perintö, mutta teologisesta tiedekunnasta omaksuttu tulkinnallinen avaruus nostaa niiden ylimmät säikeet taivaisiin.

Kokoelman toinen runo alkaa: ”Alussa suo on kaunis ja viaton, Aapa ja Neva, hetteellä kyyhöttävä tyttö.” Runo on väkevästi raamatullinen ja hieman kansallisromanttinenkin. Se vie ajatukset luomiskertomukseen ja Johanneksen evankeliumin alkuun. Kuten myös suomalaisen Jussin kuokkaan.

Parasta Oikarisessa on kuitenkin se, että hän lähtee omaan luomistyöhönsä uudisraivaajan vimmalla ja ennakkoluulottomuudella. Hän luo runoissaan uusia maita ja maailmoja. Vanhat Raamatun kertomukset niin luomisesta, syntiinlankeemuksesta, vedenpaisumuksesta kuin Baabelin tornista saavat yllättäviä sommitelmia. Näin pelkän kielen avulla lukijankin mielen rajat siirtyvät kauemmaksi, ja karttaan piirtyy valloitettujen mantereiden viivoja. Tätä voisi nimittää surrealistiseksi löytöretkeilyksi.

Erityisen paljon tämän runoilevan Kolumbuksen kartassa on kuitenkin vettä. Jos ei rämmitä suolla, niin sitten seilataan merellä, uidaan tai kahlataan rannalla. Pilvimeri, kattomeri, tiskiallaskin käy, mutta aaltoja on oltava. ”Puhallan haudallani puupuhallinta, aallot kuluttavat rantakiviä kuin ikivihreitä ja roiskivat minulle nuottejaan, kaislan kappaleita, munan kuoria, kalojen päitä ja valaiden huolia.”

Kuivimmat paikat taitavatkin olla pettymysten ja arjen erämaa sekä Sahara, jonne merimies kerran eksyy. Sielläkin tosin hänen toimenkuvaansa kuuluu hiekan kasteleminen. Vesi näyttäytyy näin ollen Oikarisella elämän kehtona ja elinehtona. Toisaalta meri on myös hauta ja suo upottava, kirottu. Pitkospuutkin voivat jäädä maansiirtokoneen alle.

Tähän jännitteeseen kietoutuu kokoelman punainen lanka. Nuo ikivihreät kysymykset ihmisen osasta niin maan päällä kuin taivaan alla. Onko jotain pelastumisen mahdollisuutta? Mitä on armo? Pitääkö rakkaus ansaita? Oikarinen on löytöretkeilijä ja epäilijä, enemmän kuitenkin etsijä kuin löytäjä.

Puupuhaltajan virtaan voi heittäytyä monella eri tyylillä. Ensimmäisellä lukukerralla tyydyn itse nauttimaan patikoinnista pitkospuita pitkin. Sanojen taika ja suopursun väkevä tuoksu riittävät mainiosti hätäisimpään estetiikan nälkään. Sama rantakivillä. Sen kuin istuu hetken ja kuuntelee aaltojen kuljettamia satuja. Tai kuvittelee katsovansa taulua, joka tuo mieleen Salvador Dalín.

Mutta alkuun on palattava uudestaan ja uudestaan. Varusteiksi voi varata ainakin saappaat, mieluiten pitkävartiset. Tai uimaräpylät, jos osaa hetken pidätellä hengitystä ja sukeltaa syvemmälle. Reippaan retkeläisen työkalupakkiin kuuluu tietysti vielä kuokka ja miksei itse Pyhä kirjakin. Samalla sytytetään järjen ja arkilogiikan himmeä valo. Loistakoon se hämärässä ja viitoittakoon kulkua eteenpäin.

Oikarisen maskuliinisten runojen sielu nousee alitajunnan virrasta, unien ja muistojen maasta, assosiaatioiden ryöpsähtelevästä valtakunnasta. Niitä on kuitenkin muokattu ja työstetty selkä kumarassa ja muistettu, ettei jumala ole kuollut. Merkityksiä ja kerroksia voi kaivaa loputtomasti. Ehkä voi pysähtyä miettimään sitäkin, onko tämä kaikki meidän yhteistä tajuntaa ja unta. Vai viekö virta jokaista omaan suuntaansa?

Niin. Loppukin on tärkeää. Jos ei muuten, niin uuden alun takia.

Lopussa myös kiitos nousee seisomaan ja taputtaa. Se on viehättynyt Puupuhaltajan rikkaasta ja leveästä soinnista. Sen voimakkaasta ja taipuisasta äänestä. Tässä on taivaan lahja suomalaiselle runoudelle. Tällä soittajalla on kielellä puhumisen ja kirjoittamisen armolahja.