Värioppi

Kolmannen kokoelmansa julkaissut Risto Oikarinen on vaikeasti määriteltävä runoilija. Vaikka hän koskettelee runoissaan teologisia kysymyksiä, ei hänen tekstejään uskalla kutsua yksiselitteisesti uskonnollisiksi. Pappisperheen teologipoika onkin laajentanut kolmella runokokoelmallaan käsitystä paitsi siitä, mitä moderni uskonnollinen runous on, myös siitä, mitä aiheita nykyrunoudessa on ajankohtaista käsitellä.

Kristinuskon vaikutus näkyy Oikarisen kokoelmissa kuvina, hahmoina ja teemoina. Hän ei niele uskonkappaleita sellaisinaan, vaikka Sanansa tunteekin. Häntä liikuttaa yhä uudelleen ihminen yhteyttä kaipaavana, erehtyvänä luotuna. Oikarinen korostaa runoissaan ihmisenä olemiseen, varsinkin seksuaalisuuteen, liittyvää kipua ja sovittamattomia ristiriitoja.

Esikoisteos Puupuhaltaja (2005) toi Oikariselle Kalevi Jäntin palkinnon. Kokoelmassa runoilija palasi peruskysymysten äärelle ja kartoitti pohjoisen miesten henkistä ja hengellistä maisemaa. Raamatullinen kieli ja pyhän kirjan tutut, toistossa harmittomiksi silinneet kuvat ja tarinat muokkaantuivat Oikarisen käsittelyssä rytmikkääksi ja omailmeiseksi runomaailmaksi. Ironia ja surrealistinen leikki löivät säröä hymyttömään uskonnollisen runouden perinteeseen.

Tarinallisessa, tummasävyisessä Katumusharjoituksia-kokoelmassa (2008) synnintunto ja katumuksen polte saivat vaihtua vähitellen armollisempaan lämpöön. Suurimmaksi lohdun lähteeksi tulivat toiset yhtä särkyneet; oma pimeys vasten toista pimeyttä.

Valon ja pimeän värit

Oikarisen kolmannessa kokoelmassa, Väriopissa, uskonnolliset pohdinnat jäävät vähemmälle. On tultu kauas Kainuun soilta; tilalle on saatu kaupunkilainen tunnemaisema kaikkine sävyineen, juuria unohtamatta.

Kysymys on myös luomisesta: sanoilla tekemisestä, runouden ytimestä. ”Tulkoon valkeus; tunne, että minä olen, onnen tunne; ensimmäinen/ päivä”, Oikarinen kirjoittaa toiveikkaasti, mutta antaa myös pimeän laskeutua. Selvää on, ettei tässä kirjoiteta rukousta vaan runoa.

Ensilukemalta Värioppi näyttää vain pintansa. Niukat ja hallitut proosarunot avautuvat aukeama aukeamalta tasavahvoina ja muodoltaan lähes identtisinä. Oikarinen ei ole uudistanut ilmaisuaan ratkaisevasti. Vaikka runoissa mennään ajatus edellä, on niissä sointia. Kyytiä komppaa Puupuhaltajasta tuttu rytmikkyys.

Vaikka runoissa mennään ajatus edellä, on niissä sointia.

Toisella lukukerralla Väriopin runojen sävyt ja syvyys alkavat erottua: yksinäisyyden okranväri, kaipuun harmaa, hekuman ”tuliperäinen, karmiininpunainen terraario”. Ja lopulta kaikki värit yhdessä: ”pimeys,/ sekä sakea, koko maailmanpiirin peittävä, että alkava ja yksityinen/ kuin tervalepän ruskea pähkylä”.

Oikarinen viittaa liturgisiin väreihin, mutta hän ei lukitse kuvia kirkollisiin merkityksiin. Taustalla vaikuttavat myös muiden ajattelijoiden väriopit, kuten Goethen teoria, jonka mukaan kaikki väri tulee valosta ja pimeydestä. Toisin kuin luonnontieteilijät Goethe ei pyrkinyt selvittämään värin fysiikkaa vaan keskittyi valon ja värien aistimisen mekanismeihin. Oikarinen puolestaan hahmottaa tunteiden värikarttaa ja pohtii elämysten ja kokemusten värittymistä.

Uskosta ja uskottomuudesta

Katumusharjoituksia-kokoelman runojen puhujia repivät niin itseruoskinta kuin sovituksenhalu, ripittäytymisen pakko ja rangaistuksen pelko. Oikarinen kuvasi ihmisenä olemisen perusjännitteitä: viettien vetoa, uuden janoa, kykyä pahaan. Ja ennen kaikkea uskon puutetta ja uskottomuutta.

Myös Värioppi sisällyttää palettiinsa kaiken ruman ja kaduttavan, niin synnit kuin vitsauksetkin. ”Tulkoon kylläinen violetti: ikävä, ja lila, ohennettu ikävä: uskottomuus,/ ja katumus: melkein tervanmusta; tulkoon poislähdön enne, syvänne:/ tumma luumunvioletti, ja sen aalloilla liukuva tervasoutaja; tulkoon/ ulkokulta, teeskentelijän koti-ikävä —”

Tapa jolla Oikarinen liittää värit tunteisiin ei sinänsä ole uutta luova. Musta on Väriopissakin pimeän, murheen, erilaisten erheiden ja katumuksen väri. Vihreä yhdistyy kateuteen, punainen haluun. Vaikka Värioppi ei ole alakuloinen kokoelma, olen näkevinäni eniten erisävyistä sinistä, lilaa ja violettia; surua, kaipausta ja ikävää.

Värisävyistä näkyy eniten sinistä, lilaa ja violettia; surua, kaipausta ja ikävää.

Kokoelman päättävä kuudes osasto väläyttää kuitenkin hennonkeltaista onnen mahdollisuutta. Onnisommitelma maalaa pariskunnan myöhäisen kesän valoon, luumupuun alle. ”[S]anon että kerää talteen hedelmäkivet niitten murskasta voi/ polttaa luonnonmustaa mutta sinä syljet ne pois ja hymyilet/ silmät kiinni kohti loppukesän valoa”. On aika uskoa ja luottaa.

Myös lukeminen kysyy uskoa. Värioppia lähestyy ensin kuin modernia maalausta, joka on silkkaa väriä ja pintaa ja joka näyttää sulkeutuvan itseensä. Mutta sinnikkyys palkitaan. Oikarisen runot maalaavat kirjavaa mielenmaisemaa, jossa on sijansa kaikille sävyille murretuista ja tunkkaisista täyteläisiin ja kirkkaisiin.