Rauhoitu nyt vihdoinkin

Teatteriohjaaja Ritva Siikala on koko aikuisen elämänsä yrittänyt työstää suhdettaan syntymäkaupunkiinsa Kemiin, jonka hän koki kylmänä, pimeänä, kulmikkaana ja sosiaalisissa suhteissaan mustavalkoisena. Siikala tulkitsee ulkopuolisuuttaan suomalaisessa kulttuurielämässä ja kasvuaan monikulttuurisen työn pioneeriksi pitkälti lapsuuden ja nuoruuden kokemustensa sanelemana. Rauhoitu nyt vihdoinkin on voimakkaan persoonallinen omaelämäkerta, joka ottaa kipeästi kantaa menneiden sukupolvien elinehtoihin ja sukupolvien, sukupuolten sekä kulttuuristen ja poliittisten ryhmittymien vastakkainasetteluihin viime vuosikymmeninä.

Rauhoitu nyt vihdoinkin jakautuu kahteen osaan, jotka linkittyvät omaelämäkerrallisten kommenttien kautta tiiviisti toisiinsa. Ensimmäinen osa esittelee Kemiä Ritva Siikalan lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunkina sekä irtiottoa porvarillisesta kodista ja pohjoisen pikkukaupungin ahdistavasta ilmapiiristä. Siikala pääsi jo lukioikäisenä muuttamaan Helsinkiin ja kokemaan opiskeluaikanaan 1960-luvun henkisen vapautumisen sekä uransa alkuvuosina 1970-luvun poliittisen lukkiutumisen.

Kirjan toisessa osassa Siikala käsittelee dokumenttien valossa perheensä historiaa ja rakentaa naissukupolvia yhdistävää siltaa. Nuoruuden kapina aiheutti sen, että kirjoittaja ei tullut juuri kyselleeksi vanhempiensa aiemmista vaiheista näiden eläessä. Säilyneiden kirjeiden lukeminen tuotti monta innostavaa elämystä, mutta myös järkytyksen esim. isän uskottomuuden paljastuttua.

Rauhoitu nyt vihdoinkin vertautuu helposti tämän syksyn toiseen omaelämäkerralliseen kirjaan: Hannu Mäkelän Isään (Otava 2004). Vaikka kirjoittajat ovat eri sukupuolta ja luonteeltaan ja kokemuksiltaan erilaisia, molemmissa teoksissa lukijaa koskettavat peräkkäisten sukupolvien keskusteluyhteyden katkeaminen ja myöhemmin paljastuneiden perhesalaisuuksien aiheuttama itsetilityksen tarve.

Kemi kasvatti ennakkoluulottomaksi

Poliittisesta punaisuudestaan ja väkivaltaisesta lakkoliikehdinnästään vuosikymmeniksi valtakunnallisessa julkisuudessa leimautunut Kemi näyttäytyy Ritva Siikalan muistoissa ahdistavana ja kaikin tavoin epämiellyttävänä, todellisena Perä-Pohjolana – eikä sellaisena Meri-Lapin keskuksena kuin minä olen kokenut viime vuosien satunnaisilla matkoilla syntymäkaupunkiini.

Siikala tulkitsee tietoisesti tunteitaan alemmuudentunnoksi. Kemi ei ollut mitään verrattuna vaikkapa Rovaniemeen tai mihin tahansa etelän paikkakuntaan. Siikalan hammaslääkäriperhe oli muuttanut Kemiin etelästä. Kesälomat vietettiin Hämeenlinnan mökillä. Lapsena Ritvan mielessä aika jakautui ”talvivuoteen”, jolloin oli pakko olla Kemissä, ja loma-ajan vapauteen, valoon ja lämpöön.

Perhe harrasti kulttuuria, isä jopa näytteli harrastajateatterissa. Uskonto ei kiinnostanut, tai siitä ei ainakaan kotipiirissä puhuttu. Ritva Siikala pohtii kirjassaan, että suuri osa hänen Kemin kouluaikanaan kokemastaan ahdistuksesta oli sopeutumattomuutta paikkakunnan lestadiolaiseen ilmapiiriin.

Jo 1970-luvulla, kirjailija Bengt Ahlforsin vaimona, Siikala yritti kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa Kemistä, mutta hanke ei edennyt. Kemin tyttölyseossa oli opetettu – ilmeisesti lestadiolaishengessä – että ainekirjoituksessa uutta kappaletta ei saanut aloittaa minä-sanalla. Aikuisen Ritva Siikalan kokema tyhjän arkin kammo paljastuikin minän kieltämiseksi. Vasta ”Kemin” ja ”minän” keskinäisen kamppailun päätyttyä ”minän” voittoon vuosikymmenien kuluessa, kirjan kirjoittaminen tuli mahdolliseksi.

Rauhoitu nyt vihdoinkin syntyi viimein omailmeisenä tekstinä, jossa henkilökohtaiset muistumat ja lähteistä hankittu tieto lomittuvat jatkuvaksi tekstinsisäiseksi dialogiksi. Lähtökohdistaan ja kokemuksistaan kertoessaan Siikala perustelee samalla uransa vaiheita niitä sen kummemmin korostamatta. Lapsuuden Kemin ja nuoruuden taistolaistiimellysten mustavalkoisuus synnyttivät halun ylittää kulttuurirajoja. Samaan suuntaan vaikuttivat jo nuorena tehdyt ulkomaanmatkat ja perheeseen Afrikasta hankittu adoptiolapsi. Niinpä Raivoisat Ruusut ja Kassandra 2000 syntyivät ideoina kuin luonnostaan ja saavuttivat voimakkaan vastakaiun, koska niille oli sosiaalista tilausta.

Vaikeuksien kautta voittoon

Kirjassaan Ritva Siikala tarkastelee elämäänsä kymmenen vuoden sykleinä. 50-vuotiaana hänen elämänsä tuntui olevan kohdallaan. Hän oli vieraillut teatteriohjaajana arvostetuissa taloissa, jopa muita Pohjoismaita myöten. Hän katsoi olevansa ”kohtuullisen tunnustettu”. Julkisuudessa häntä esiteltiin Raivoisien Ruusujen keulahahmona.

Naiset 88 -työnimellä syntyneen naisteatterin vaiheet on koottu kattavasti kuvin ja sanoin, sekä suomeksi että englanniksi, Marja Kaarina Mykkäsen toimittamaan teokseen Raivoisat Ruusut – Teatteriseikkailu (Pohjoinen 1996). Omassa kirjassaan Siikala ei käytä monta sivua seikkailun taustojen selvittämiseen. Pelkästään naisnäyttelijöiden voimin täysille katsomoille esitetyt klassikkojen ja mm. Raamatun naiskohtaloiden tulkinnat eivät olleet pelkkää voittokulkua. Suurimman valtakunnallisen päivälehden ja alan ammattilehden kritiikki vieroksui Siikalan estetiikkaa.

Siikalan valmistellessa 60-vuotisjuhliaan Raivoisien Ruusujen tarina oli päättynyt Fredrikintorin näyttämön sulkemiseen. Siikala kärsi patologisesta uupumuksesta. Helsingin kulttuurikaupunkivuodeksi oli valmisteltu jo vuosia Taiteen ja tieteen monikulttuurista tutkimushanketta Kassandra 2000:ta. Sen puitteissa ohjaamaansa monikulttuurista Sateenkaarta Siikala piti elämänsä merkittävimpänä teoksena. Tuossa uransa vaiheessa hän tiesi olevansa sekä ihmisenä että ammattinsa harjoittajana ”parempi kuin koskaan”. Mutta hän oli hajalla. Hänen elämässään kaikkea oli aina ”liikaa tai liian vähän”. Voimattomuudesta päästäkseen hän alkoi selvittää suhdettaan menneisyytensä. Hän alkoi kirjoittaa lauseita, joissa esiintyy sana minä: ”kielletty sana kaikissa sijamuodoissa”.

Prosessin tuloksena syntynyt Rauhoitu nyt vihdoinkin on itsetietoista, mutta positiivista energiaa säteilevä kirja. Muistelijalla on kaikki oikeudet jälkiviisauteen ja pettymysten tuomaan katkeruuteen. Näitä oikeuksia Ritva Siikala ei juuri käytä, toisin kuin esimerkiksi Hannu Mäkelä.