Saima Harmaja. Sydänten runoilija

Ritva Ylönen on yksi niistä lukuisista ihmisistä, jotka ovat haltioituneet Saima Harmajan (1913–1937) elämästä ja tuotannosta. Innostus syttyi tyypilliseen tapaan jo nuorena, ja sittemmin Harmajan runot ovat auttaneet vaikeissa elämäntilanteissa useampaankin kertaan. Ylösen Harmaja-fanitus on huipentunut kirjailijakohtaloista kiinnostuneita lukijoita hyödyttävään muotoon: komeaan elämäkertateokseen.

Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 on ensimmäinen kirjallisuudentutkimuksen lähtökohdista kirjoitettu elämänkerta myyttiseksi hahmoksi nostetusta runoilijasta. Harmajan elämään on toki päästy kurkistamaan aiemminkin. Kaarina Helakisan Harmaja-näkemys julkaistiin vuonna 1977 WSOY:n Legenda jo eläessään -sarjassa. ja ensimmäiset päiväkirjaotteet saatiin luettavaksi jo 1938 teoksessa Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa.

Harmajasta päiväkirjateosten perusteella muodostunut henkilökuva on melkoisen epätäydellinen.

Ylönen toteaa aluksi, että oletti elämäkertaa työstäessään joutuvansa myytinmurtajaksi. Näin kävikin, sillä Harmajan laajasta päiväkirjamateriaalista toimitetut julkaisut ovat olleet tiukasti editoituja. Nimiä on peitelty ja arkaluontoisia asioita karsittu pois. Harmajasta päiväkirjateosten perusteella muodostunut henkilö- ja runoilijakuva on siis – jos ei aivan vääristynyt – niin ainakin melkoisen epätäydellinen.

Ylösen käytössä ollut kattava aineisto on mahdollistanut Harmajasta uudenlaisen tulkinnan. Harmajan persoonassa oli varmasti enkelimäistä eteerisyyttä ja elämänvaiheissa taiteilijamyytin rakentamiseen sopivaa traagista kohtalokkuutta, mutta samaan aikaan runoilija oli myös tavallinen tyttö ja nuori nainen.

Lapsuuden onnea, nuoruuden tuskaa

Kulttuuri- ja tutkijasukuun syntynyt Harmaja eli onnellisen lapsuuden. Akateemisen perheen koti oli Helsingissä Kasarmikadulla. Ajan tavan mukaan arjen sujuvuudesta huolehti perheen vanhempien lisäksi palveluskunta. Kesäksi muutettiin Lohjanjärven Jalassaaressa sijaitsevaan Heimoon, jossa tuleva runoilija puuhaili sisarustensa ja serkkujensa kanssa monenmoista: retkeili, valmisti näytelmäesityksiä, kokkaili leikkimökissä ja järjesti urheilukilpailuja.

Palo kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen syttyi jo nuorena tyttönä. Kahdeksanvuotias Saima luki innoissaan jopa isosisko Outin koulukirjoja. Sekavia ajatuksia ja tunteita oli luontevaa jäsentää Maijaksi nimetyssä päiväkirjassa, ja koulutoverit ja sukulaiset saivat kymmensivuisia kirjeitä. Lastenlehti Pääskynen sai Harmajasta vakituisen avustajan. Ensimmäinen runo julkaistiin lehdessä vuonna 1925.

Murrosikä oli Harmajalle raskas valtavien tunnekuohujen vuoksi.

Ylösen tulkinnat rikastavat aiempaa kuvaa varsinkin, kun tarkastellaan lapsuusvuosien jälkeisiä aikoja. Käy ilmi, että murrosikä oli Harmajalle raskasta aikaa ehkä nimenomaan valtavien tunnekuohujen ja tulisten (yksipuolisten) ihastumisten vuoksi. Kiihko ja pettymykset kävivät terveyden päälle, ja vakavasta ahdistuksesta kielivien oireiden kirjo oli laaja. Tästä alkoivat ”heikkohermoisuuden” hoitamiseen määrätyt lepokotikaudet, jotka myöhemmin muuttuivat keuhkotautiparantolajaksoiksi.

Viitteet normaaliin ”maalliseen” ja eroottiseen rakkauteen piilotettiin tai siivottiin kokonaan pois julkaistuista päiväkirjoista. Ylönen kertoo nyt esimerkiksi tarkemman ja totuudenmukaisemman version Harmajan repivästä rakkaussuhteesta Jaakko Holmaan.

Neljä kiitettyä runokokoelmaa

Harmaja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa, erinomaisen vastaanoton saaneen Huhtikuun Mika Waltarin taustatuella vuonna 1932. Tuolloin Harmaja oli jo saanut keuhkotuberkuloosidiagnoosin ja ollut hoidossa Nummelan sanatoriumissa, siis keuhkotautiparantolassa.

Seuraava kokoelma, Sateen jälkeen, ilmestyi 1935 ja Hunnutettu vuotta myöhemmin. Useita sairasvuoteella kirjoitettuja, muun muassa jätetyksi tulemisen tuskasta ja isosisko Outin kuoleman aiheuttamasta surusta nousevia runoja säästyi viimeiseen kokoelmaan. Postuumisti, vuonna 1937 ilmestynyt Kaukainen maa sisältääkin monia Harmajan hehkuvimmista, raastavimmista ja pysäyttävimmistä rakkausrunoista ja kuolemannäyistä.

Ylönen perkaa sopivan huolellisesti Harmajan teosten vastaanottoa, joka oli suurimmaksi osaksi kiittävää. Yksityiskohtaisiin, kattaviin tai erillisiin analyyseihin hän ei teosten esittelyn yhteydessä yleensä ryhdy, vaan käsittelee Harmajan tuotantoa sopivissa väleissä, osana runoilijan elämänkulkua.

Ratkaisu on hyvin perusteltu, sillä suurin osa Harmajan runoudesta on vahvan omaelämäkerrallista. Runojen linkittämisen elämänvaiheisiin tekee luontevaksi sekin, että Harmajalla oli tapana merkitä runoihinsa niiden syntypäivämäärä.

Eloisaa ajankuvaa

Ylönen onnistuu hienosti myös historiallisen taustan kuvaamisessa. 1920- ja 1930-luvun helsinkiläisen herrasväen elämä ja sen ulkoiset puitteet heräävät eloon lukuisissa suppeammissa tai laveammissa tarinakatkelmissa.

Lukija saa muistutuksen esimerkiksi siitä, että matkailu oli tuohon aikaan luonnollinen osa sivistyneistön elämää. Harmajakin matkusti heikosta terveydestään huolimatta kahteenkin otteeseen ympäri Eurooppaa sekä äitinsä kanssa että kaveriporukassa.

Mainituksi tulee myös koululaisten bilekulttuuri, kotitanssiaiset. Harmajan päiväkirjamerkintöjen ja runoluonnosten pohjalta Ylönen piirtää sangen eloisan kuvan tummanvihreään samettipukuun pukeutuneesta, hiukset muodikkaille laineille kampauttaneesta Saimasta, joka nautti ”raisun jazztanssin hurmasta”.

Ylönen on taitava kirjoittaja, joka osaa sopeuttaa ilmaisuaan kerrottavan asian tunnelmaan. Sanat soljuvat milloin hauskasti tai haikeasti, milloin asiallisesti ja vakavoituen. Osuvat sanavalinnat tekevät lukemisesta mielenkiintoista, eikä kuivakkuudesta ole tietoakaan. Näin Ylönen kertoo kouluikäisen Saiman vihkoonsa kirjaamista urheilutuloksista: ”Korkeutta Saima hypätä leiskautti 90 senttiä ja poikien normaalikokoinen kuula tömähti hänen työntämänään tantereeseen lennettyään 5 metriä 60 senttiä”.  

Ylönen on taitava kirjoittaja, joka osaa sopeuttaa ilmaisuaan kerrottavan asian tunnelmaan.

Teoksen rakennekin toimii ja on tasapainossa. Kerronta pysyy sopivan notkeana kronologisen ja temaattisen otteen yhdistelyn ansiosta. Esimerkiksi elämäkertojen alkupuolten pakolliset kuka kukin on- jaksot eivät ole haukotuttavia, tiukkaan aikajärjestykseen laadittuja sukuselvityksiä, vaan rentoja katsauksia henkilöiden piirteisiin ja vaiheisiin.

Seitsemän päälukua jakautuu pienempiin alalukuihin, jotka ovat pituudeltaan miellyttäviä haukkapaloja. Myös otsikointi ilahduttaa. Journalistisen informatiiviset, mutta samalla vetävät otsikot nappaavat lukijan saman tien aiheeseen kiinni ja houkuttelevat lukemaan.

Läpi teoksen Ylönen kuljettaa mukana myös Harmajan monille eri vuosikymmenille sijoittuvaa lukijakuntaa. Muun muassa Päivi Istalan toimittamaan teokseen Saima Harmaja – Runoilijoista runoilijoin (jossa on julkaistu runoilijaa koskevia lukumuistoja) nojaten Ylönen osoittaa vastaansanomattomasti Harmajan tuotannon merkityksen.

Harmajan runot ovat tarjonneet ja tarjoavat paitsi taide-elämyksiä, myös terapiaa, sillä ne käsittelevät kaikille tuttuja, ajattomia tunteita ja kokemuksia. Tekstit ovat tukeneet yhtä lailla sodassa puolisonsa tai lapsensa menettäneitä kuin murrosiän myllerryksissä pyristeleviä eri aikojen teinejä. Moni lukija on saanut Harmajalta myös päiväkirjan kirjoittamisen mallin.

Rakkaus, sairaus, kuolema ja tuonpuoleinen ovat lukijoita koskettavia ajattomia aiheita, mutta niin on myös Harmajan runoissa usein läsnä oleva, välillä jopa hurmioituneesti kuvattu luonto. Luontokuvien avulla lukija houkutellaan mukaan myös yhdessä Harmajan tunnetuimmista ja rakastetuimmista runoista, vuonna 1930 Hyvinkään parantolassa kirjoitetussa ”Rannalla”: ”Ihanat vaaleat pilvet/liukuvat taivalla/Hiljaa ja lumoavasti/laulaa ulappa.//Aaltojen hyväilystä/hiekka on väsynyt./Tulisit aivan hiljaa,/tulisit juuri nyt –”.