Huck lännen mailla

On paha mennä sanomaan kuinka amerikkalaisen kirjallisuuden kivijalka Mark Twain olisi suhtautunut Robert Cooverin kirjaan. Olisiko suuri humoristi ymmärtänyt millaisiin rooleihin nuoruuden kepposia tekevät Tom Sawyer ja Huckleberry Finn ovat Cooverin kirjassa kasvaneet? Tomista on sukeutunut egoistinen liikemies ja intiaanientappaja, kun taas Huckleberry on vajonnut epäonniseksi kulkuriksi, jonka sydän on puhdasta kultaa.

Vaihtelua saadaan hirttäjäisistä, joilla ei oikeuden jakamisen kanssa ole mitään tekemistä.

Eletään Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeistä aikaa. Kertojanääni on Huckin. Ison joen, Mississippin varrelta St. Petersburgista lähtenyt Huck on aikuistuttuaan tehnyt yhtä ja toista, ollut Pony Expressin lähettinä ja taistellut sisällissodassa. Tomin yllyttämänä hän on lopulta päätynyt tarkemmin määrittelemättömän kanjonin reunalle kyläpahaseen, kullanetsijöiden ja lakota-intiaanien pariin. Hänen ystäviään ovat vanha kullankaivaja Deadwood, kapakanpitäjä Zeb sekä lakota Eeteh.

Tarina lähtee liikkeelle kaikenlaisten enemmän ja vähemmän merkittävien sattumusten rönsylevästä kuvailusta, joissa Huck on ajelehtinut joko osallisena tai sivustakatsojana. Kirjan edetessä tarina tiivistyy ja irrallisilta tuntuneet langanpäät solmiutuvat.

Harva lukija kaipaisi lännen maille

Jatkuva juopottelu kanjonin kulmilla on arkipäivää. Vaihtelua saadaan hirttäjäisistä, joilla ei oikeuden jakamisen kanssa ole mitään tekemistä. Ne ovat vain sirkushuvia. Cooverin kuvaama länsi on läpiraadollinen ja kirjassa esiintyvät henkilöt pääosin epämiellyttäviä paskiaisia ja heidän kohtalonsa ovat pääsääntöisesti mollivoittoisia: ammutaan, hirtetään tai silvotaan. Pahoja tekoja tekevät kaikki, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Valkoiset ovat eittämättä pahimmasta päästä, mutta myös puheet intiaaneista ”jaloina villeinä” voi Cooverin tekstin myötä tyystin unohtaa. Ainoat jalot olennot ovat kertomuksessa esiintyvät hevoset. Huckin lakotoilta saamaa villihevosta Ne Tongoa intiaanit pitävät henkiolentona, jonka uskollisuus isäntäänsä kohtaan on murtumaton.

John Fordin kuvaama ikoninen länsi on ollut tähän verrattuna vain suloista unta. Ikävä kyllä, Cooverin länsi lienee lähempänä historiallista totuutta. Parempia vertailukohtia löytää vaikkapa taannoin esitetystä Deadwood-televisiosarjasta sekä Alejandro Jodorowskyn käsikirjoittamista hurmeisista Bouncer-sarjakuvista.

Cooverin kirjan lokeroiminen johonkin lajityyppiin on riemastuttavan hankalaa.

Cooverin kirja ei siis anna siloteltua eikä missään nimessä nostalgista kuvaa Villistä lännestä.  Monissa kohdissa Huckin kertomukset ja henkilöt viittaavat kuitenkin todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Abraham Lincolnin kuolemasta on kirjassa kulunut kymmenen vuotta. Kenraali Rautakanki taas, jota Huck jatkuvasti sotilaskarkurin ominaisuudessa pakenee, on ilmiselvästi eversti Georg Armstrong Custer, Little Bighornin kahakassa sittemmin henkensä ja päänahkansa siouxsotureille menettänyt raakalainen.

Cooverin kirjan lokeroiminen johonkin lajityyppiin on riemastuttavan hankalaa. Kirjassa on kyllä veijarikertomuksen ainesta, mutta se ei raadollisten tapahtumiensa vuoksi ole puhdasverisesti sellainenkaan. Seikkailuelementin ohessa kirjassa on metatasonsa, johon siirtyminen käy vaivattomasti Eetehin kertoessa Huckille kansansa tarinoita maailman synnystä ja sitomalla itsensä, Huckin ja hänen hevosensa osaksi kertomusta.

Kulta vie rauhan

Kun kanjonin nurkilta löytyy kultaa, on kaikki rauha mennyttä ja Huckin sekä Eetehin lopullinen päämäärä on lähteä kohti Meksikon rajaa. ”Kanjoni oli oikein lokoisa ja mukava paikka ennen kuin Tom ja muut hänen kaltaisensa tulivat ja pilasivat sen”, toteaa Huck Tomin nuoruudenaikaiselle tyttöystävälle Becky Thatcherille, josta on tullut prostituoitu.

Jos kirjasta saisi ”hajusteversion” koko huone pöllyäisi lukemisen jälkeen viskille, pesemättömille vaatteille, pierulle ja ruudille.

Tom Sawyer, joka ratsastaa kertomukseen sen loppupuolella haluaisi pakonomaisesti muokata Huckista omien arvojensa mukaisen bisnesmiehen eikä haluaisi päästää vanhasta kaveristaan irti. Tomin oma, Huckiin heijastamansa arvomaailma on niin pakkomielteinen, että hän on ennemmin valmis vaikka hirttämään Huckin kuin päästämään tämän ”inkkarikaverinsa” kanssa pois. Selviää myös, että Tom Sawyerin oma illuusio lapsuuden kadonneesta isästä rikkoutui, kun hän viimein löysi tämän Baker Citystä myymässä käytettyjä hattuja. ”Mä en kestänyt sitä. Joten mä ammuin sen”, Tom kertoo Huckille. Cooverin käsittelyssä klassisen poikakirjan jatkumo kokee todella kovia.

Ihmisten julmuudesta ja välinpitämättömyydestä huolimatta kertomuksesta kajastaa myös usko siihen, että maailmassa voi olla pieni rahtunen onnea ja hyvyyttä. Huckin ja Eetehin ystävyys on epäitsekästä ja syvä sielunkumppanuus voittaa kaikki esteet. Kaiken lisäksi Cooverin kirja on riemastuttava, mitä lupailee jo Heikki Paakkasen kuvittama kansipaperi.

Huck lännen mailla lienee kirjoitettu osin Mark Twainin kansanomaista tyyliä mukaillen ja alkuteokselle uskollisena Heikki Karjalainen on sen kääntänyt. Melkoinen urakka, huikeaa ja nautittavaa luettavaa. Jos kirjasta saisi ”hajusteversion” koko huone pöllyäisi lukemisen jälkeen viskille, pesemättömille vaatteille, pierulle ja ruudille – aidolle lännelle siis.