Shakkiautomaatti

Vuosisatojen ajan on elänyt tekniikasta kiinnostuneita, joiden pyrkimyksenä on ollut rakentaa androidi eli koneellinen ihminen. Vuonna 1769 Itävallan keisarinna Maria Teresia kutsui hoviinsa erään unkarilaisen paronin. Ylpeytensä kavaltamana tämä lupasi rakentaa keisarinnalleen ajattelevan koneen, joka osaisi pelata shakkia. Nämä todelliset tapahtumat ovat muuntuneet fiktiiviseksi proosaksi, jonka saksalainen esikoiskirjailija Robert Löhr tarjoaa mielikuvituksellisena kertomuksena.

Tapahtumat käynnistyvät syksyisessä Venetsiassa. Kääpiökasvuinen Tibor Scardanelli on tullut huijatuksi ja hävinnyt rahansa kapakan shakkiottelussa. Tibor pistää rähinäksi ja joutuu selliin. Kuuluisasta lyijykammiosta, jossa Casanovakin aikoinaan majaili, hänet lunastaa vapaaksi hovineuvos Wofgang von Kempelen, joka on sattunut näkemään kääpiön taitavaa shakinpeluuta. von Kempelenillä on suunnitelmissaan suuri huijaus, jossa Tiborille on varattu tärkeä rooli.

Löhrin teos vie jännittävälle aikamatkalle. Seitsenvuotinen sota Euroopassa on juuri päättynyt ja valistuksen aika on aluillaan. Kuvattava ajanjakso muistuttaa yllättävästi omaamme sikäli, että tuolloinkin vannottiin tekniikan ja järkeisopin nimiin samalla, kun kaikenlainen henkinen hölynpöly säätyyn ja asemaan katsomatta kiehtoi ihmisiä. Hallitsevalla eliitillä oli huvitteluntarpeensa sekä aikaa ja rahaa niiden toteuttamiseksi. Mekaanisten vempeleiden keksijöitä riitti, ja yleisö vaati ihastuksissaan yhä ihmeellisempää. Ranskalainen Jacques de Vaucanson muistetaan huilua soittavan robotin sekä tekoankan isänä, vaikka hän valmisti useita tekstiiliteollisuudelle merkittäviä keksintöjä. Wofgang von Kempelenkin teki mittavan uran keisarillisen hovihallinnon rakennusinsinöörinä, hän suunnitteli mm. Schönbrunniin Neptunuksen suihkulähteen, mutta maailma muistaa hänet vain shakkiautomaatin keksijänä.

von Kempelenin kotilinna sijaitsi Tonavan rannalla Pressburgissa, nykyisessä Bratislavassa. Eräässä tornihuoneessa oli hänen pajansa, jossa viimeisteltävänä ollut shakkiautomaatti odotti Wienin keisarihovissa pidettäväksi sovittua ensiesittelyään.

”Automaatin muodosti useita luukkuja sisältävän lipaston ääressä istuva puinen mies. Tämä shakinpelaaja oli puettu turkkilaiseen asuun, viittaan ja turbaaniin. Kasvot oli maalattu itämaalaiseksi tuuheita kulmakarvoja ja riippuvia viiksiä myöten, lasisilmät muljahtelivat kuopissaan. Pelaajan oikea käsi oli ojennettuna edessä olevan shakkilaudan viereen kun vasen taas piteli mekaanisissa sormissaan turkkilaista piippua. Pelaajan avoimesta selästä näkyi hammaspyörien, hihnojen ja vaijerien muodostama koneisto. Mutta turkkilaisen automaatin aivot puuttuivat toistaiseksi.”

Valtapeliä, illuusioita ja mekaanista lohtua

Löhrin kirjoitustyyli on vauhdikasta ja hänen perehtyneisyytensä 1700-luvun keskieurooppalaiseen kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaan on vakuuttavaa. Se tuo mieleen joitakin muistumia Claudio Magrisin mahtipontisesta Tonava-teoksesta. Paikoitellen Shakkiautomaatti liikkuu virkistävästi myös historiallisen fiktion ja tieteiskirjallisuuden välimaastossa. ’”Mistä automaatti näkee unta?” Judit kysyi. ”Automaattilampaistako?”’ Kuulinko Philip K. Dickin yskäisevän jossakin? Vaikka romaanin keskushahmona onkin mekaaninen koje, kirjoittaja ei sorru sen eikä liioin shakkipelin suhteen liiallisiin yksityiskohtiin vaan keskittyy rikkaaseen henkilökuvaukseen. Lukijan etuoikeutena on päästä tutustumaan näihin kiehtoviin persoonallisuuksiin ja heidän toimintojensa motiiveihin tässä oudossa, trillerimäisesti etenevässä kertomuksessa.

Vaikuttavinta Shakkiautomaatissa on tekijän tarkkapiirteinen kuvaus ihmisten raadollisesta itsekkyydestä. Saavuttaakseen kuka mitäkin tärkeänä pitämäänsä, jokainen on valmis pettämään ja hyväksikäyttämään muita. Hovineuvos von Kempelenin pakkomielteinen päämäärä on saada maailmalta tunnustus voittamattoman shakkiautomaatin keksijänä. Tämän saavuttaakseen hän alistaa ja manipuloi Tiboria ja apulaistaan Jakobia. von Kempelen laiminlyö perhettään ja lopuksi myös rakastajatartaan paronitar Jesenákia. Hylätty rakastajatar hakee lohtua kapuamalla shakkiautomaatin kylmään syliin ja alkaa rakastella sitä. Vain hetkinen ja hänen elämänlankansa katkeaa. von Kempelenkin on kuitenkin vain hyväksikäytetty silmänkääntäjä, jonka asema Wienin hovissa on täysin alisteista viihdyttämisen taidolle.

Pohjimmiltaan rehellisen Tiborin on kiitollisuuden velassaan suostuttava von Kempelenin juoneen. Hänestä tulee paronin rakentaman shakkiautomaatin aivot. Tiborin on kyyristeltävä automaatin alle rakennetun salakammion epäinhimillisessä ahtaudessa. Sieltä käsin, turkkilaisen mekaanista kättä pantografin avulla ohjaten, hänen on pelattava shakkia toinen toistaan kovempia pelaajia vastaan. Lopulta Tibor saa vastustajakseen keisarinnan. Onnettoman kömmähdyksen takia Maria Teresia voittaa pelin ja menettää kiinnostuksensa niin shakkiautomaattiin kuin sen keksijäänkin. ”Maailma haluaa tulla petetyksi”, von Kempelen totesi Tiborille. Koska usko voittamattomaan automaattiin murentui, haihtui myös illuusio. Hallitsijat eivät tunnetusti rakasta illuusioidensa tuhoajia.

Teoksensa epilogissa tekijä tiivistää shakkiautomaatin esityksistä säilyneen dokumentaation sekä luettelee sen vaiheisiin liittyneitä henkilöitä ja paikkakuntia. Shakkiautomaatin tarina ei suinkaan päättynyt Wienin hoviin. von Kempelenin kuoltua hänen poikansa Karl myi shakkiautomaatin hovikonemestari Johan Mälzelille, joka tunnetaan metronomin keksijänä. Mälzelin mukana shakkiautomaatti kiersi ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Vuonna 1809 Napoleon Bonaparte hävisi kaksi ottelua automaatille eli sen sisällä pelanneelle Johann Allgaierille. Pelinäytöksiä järjestettiin 1850-luvulle saakka, jolloin automaatti viimein tuhoutui tulipalossa Philadelphiassa.