Päivä päivältä ja muita runoja

Aika ajoin saa kuulla, että Suomi on angloamerikkalaisen kulttuurin läpitunkema maa, ja välillä voisi seurata muitakin kielialueita.

Populaarikulttuurin osalta argumentti voi pitää osin paikkaansa. Sen sijaan monet toisen maailmansodan jälkeisen amerikkalaislyriikan aivan keskeiset uudistajat ovat jääneet meillä tuntemattomiksi suuruuksiksi viime vuosiin asti. Nyt Kustannusliike Parkko on julkaissut keskeisen yhdysvaltalaissuuruuden Robert Lowellin (1917-77) Päivä päivältä ja muita runoja.

Kaksinkertaisen Pulitzer-voittaja Robert Lowellin (1917-77) monipuolista tuotantoa voi pitää yhtenä modernin tunnustuskirjallisuuden ja samalla globaalin 1960-lukulaisuuden lähtölaukauksista.

Sylvia Plathin (1932-63) runous toki löydettiin meillä jo 1980-luvulla, ensin Kirsti Simonsuuren ja sitten Marja-Leena Mikkolan näkemyksellisesti suomentamana. Sen sijaan hänen hengenheimolaisensa ja kilpakumppaninsa Anne Sextonin (1928-74) vuoro tuli vasta 2016, Anni Sumarin suomentaman laajan valikoiman Elä tai kuole (Savukeidas) myötä. Samana vuonna saatiin myös E. E. Cummingsin (1894-1962) Valitut runot, Esa Mäkijärven ja Leevi Lehdon suomentamana ja niin ikään Savukeitaan kustantamana.

Kaksinkertaisen Pulitzer-voittaja Robert Lowellin (1917-77) monipuolista tuotantoa voi pitää yhtenä modernin tunnustuskirjallisuuden ja samalla globaalin 1960-lukulaisuuden lähtölaukauksista.

Vapaudenpatsaan soihtu on siis siirtynyt Kustannusliike Parkolle. Eläessään toistakymmentä kokoelmaa ja yli tuhat runoa julkaisseelta Lowellilta on tätä ennen suomennettu tiettävästi yksi ainoa runo, Tuli & Savu -lehdessä 1/2007.

Kuvaavaa onkin, että jo puoli vuosisataa ennen runojensa suomentamista on Lowell välähtänyt meillä kirjallisessa ”cameo-roolissa”, toisen aikalaiskirjailijan henkilöhahmona: Norman Mailerin (1923-2007) dokumenttiromaanissa Yön armeijat (suom. Eero Mänttäri, Weilin + Göös, 1968). Teos heittää lukijansa lokakuuhun 1967, Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin ja vastatapahtumiin Washington D.C.:ssä. Huimin niistä on yritys marssia Pentagoniin, edelleen sotateollisen kompleksin päämajaan. Mailer pidätetään Pentagonin rappusilla. Samaan aikaan joukko kukkaislapsia ja ”peacenikkeja”, kuten Allen Ginsberg ja Abbie Hoffman, yrittävät saada mantrojensa voimalla puolustusministeriön päämajan leijumaan ilmassa ja manaamaan pahat voimat pois sen sisältä.

Lowell on mukana menossa. Hän on sodanvastaisen liikkeen aktiivipuhuja ja vetoomusten allekirjoittaja, vaikka saattaakin tuntea itsensä samanaikaisesti dinosaurukseksi ja outolinnuksi nuorten radikaalien joukossa.

Perinteet velvoittavat – ja musertavat

Robert Traill Spence Lowell IV oli eliitin ja aristokratian perillinen jos joku. Äidinpuoleisia sukulaisia oli tullut puritaanien mukana Atlantin yli legendaarisella Mayflower-laivalla. Yksi äidinpuoleisista esi-isistä kuului Yhdysvaltain perustuslain allekirjoittajiin. Isän puolelta oltiin sisällissodan kenraaleja, runoilijoita ja papistoa.

Miksi runokritiikissä täytyy mennä runoilijan sukujuuriin asti? Siksi, että ne ovat Lowellin poetiikan keskeisiä rakennusaineksia. Hän kirjoitti paljon isä- ja äitisuhteestaan, kaikista kolmesta avioliitostaan ja lapsistaan, samoin ristiriitaisesta sukuperinnöstään ja Uuden Englannin, Yhdysvaltain koilliskolkan maisemista.

Tulevalla runoilijalla on jo varhain yksinäisyyden ja erillisyyden kokemuksensa.

Jos isä on meriupseeri ja Annapolisin laivasto-akatemian kasvatti ja äiti Bostonin hallitsevan luokan seurapiirikuningatar, se merkitsee lapsuutta kultakehyksisten perhepotrettien keskellä, palvelusväkeä, lastenhoitajia ja valmiiksi paalutettua tietä sisäoppilaitoksista murattiliigayliopistoihin. Samaan aikaan aikuiset keskittyvät golfiin, pursiseuroihin ja tiedekuntaillallisten sosiaalisiin pudotuspeleihin.

Tulevalla runoilijalla on jo varhain yksinäisyyden ja erillisyyden kokemuksensa: ”Ja minä, kiukkuinen ja maaninen, / lymyilin ullakolla / ja opettelin ulkoa kaksisataa ranskalaista kenraalia / a:sta v:hen, Augereausta Vandammeen. / Niin huumasin itseni uneen / nimesin lausumiskelvottomat kuin lampaat.” (PP, s. 27)

Vasta yhdessä viimeiseksi jääneissä runoistaan ”Ei-toivottu” hän sai kirjoitettua auki perheensä tragedian. Isä purjehtiessa merillä äiti oli täysin perheen psykiatrin vietävissä. Niinpä äiti työnsi haluttomasti rattaita, suri poissaoloaan Bostonin salongeista ja toisteli lapselleen vain haluaan olla kuollut.

”Onko meidän pelkomme siitä, ettemme ole haluttuja / se yksi anteeksiantamaton synti?/ Tämänkö vuoksi äiti jatkaa talon siivoamista / ikuisesti ja tekee sen asumiskelvottomaksi? / Onko terveeksi tuleminen koskaan taidetta / tai taide tapa parantua?”, Lowell kysyy (PP, s. 162).

”Pahaisia tosiasioita läpikulkumatkalla”

Nuoren Lowellin maailmankatsomuksellinen ja runousopillinen etsintä johti Yhdysvaltain sydänmaille, uuskritiikistä innostuneisiin akateemisten runoilijoiden porukoihin. Lowell kääntyi vanhempiensa episkopaalisuudesta roomalaiskatolilaisuuteen ja yhdisteli modernismin ihanteita sonettimuotoon.

Lowellin oma 1960-luku alkaa jo vuonna 1959, kuulusta kokoelmasta Life Studies (Elämätutkielmia). Siinä klassismin ja korkeamodernismin hermeettiset opit vaihtuvat yksilöllisyyteen, puheenomaisuuteen ja aikalaiskokemuksen etsintään. Samalla katolisuuden tilalle tulee agnostinen eksistentialismi, hieman Albert Camusʾn ja Jean-Paul Sartren hengessä.

Nelikymppinen, tuore National Book Awardin voittaja Lowell ilmaisi näkemyksensä: amerikkalaisrunous jakaantuu kahteen leiriin, ”keitettyihin” ja ”raakoihin”. Hän halusi jatkossa itsekin lukeutua ”raakoihin”, siis ammentaa muun muassa Allen Ginsbergin ja beat-sukupolven energiasta.

Runoilijan johtotähtenä olivat tästä edespäin hänen ”parantumaton omatuntonsa” ja ”nukkuva, profeetallinen mielensä”. Se kokee asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet. Aiheiksi nousevat avioliiton ja mielenterveyden ongelmat, sukutausta ja individualistinen ja poliittinen puhe Amerikasta juuri 1960-luvun sosiaalisten järistysten alla.

Runoilijan johtotähtenä olivat tästä edespäin hänen ”parantumaton omatuntonsa” ja ”nukkuva, profeetallinen mielensä”.

Päivä päivältä -suomennosvalikoima alkaa Life Studiesista. Aineisto on koottu Lowellin tuotannon loppupään viidestä kokoelmasta ja runoilijan jälkeen jääneistä runoista, eli nuoruusrunot sivuutetaan Kimmo Räntilän suomennoksessa kokonaan. Valinta on perusteltu, sillä jopa 204-sivuinen kirja pitää rajata jotenkin.

Nyt kirjallisuudentutkija Anna Hollstenin esipuheella, kunnon selitysosiolla ja elämäkerrallisilla perustiedoilla varustetussa kirjassa on selvä draaman kaari. Lowell kulkee omimman äänensä ja ilmaisumuotonsa löytämisestä kiivaaseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja lopulta sairauksien leimaamiin pitkiin jäähyväisiin, pelkistetympiin luopumisen tuntoihin.

Rauhanveteraani Lowell

Intohimoinen sotahistorian harrastaja ja upseerisperheen poika Lowell kieltäytyi aseista jo toisessa maailmansodassa. Hän piti natsi-Saksan ja keisarillisen Japanin lopulliseen nöyryyttämiseen tähtääviä palopommituksia barbaarisina, Hiroshiman ja Nagasakin ydintuhosta puhumattakaan.

Hänen kantoihinsa saattoi vaikuttaa vaikea ystävyys Ezra Poundin (1885-1972) kanssa. Poundin pääteos Pisan cantot (suom. Kari Aronpuro, ntamo 2019) on jälleen yksi amerikkalaismodernismin klassikko, joka on saavuttanut meidät lopullisesti vasta ihan hiljan. Toisaalta vankimielisairaalassa sodan jälkeen istuneen Poundin juutalaisvastaisuus, Franklin Delano Rooseveltin Yhdysvaltain murhaava kritiikki ja Benito Mussolinin Italian ylistys ovat toki nykylukijan silmin raskaammanpuoleisia.

Varsinaisen poliittisen kotinsa Lowell löysi Kennedyn klaanista tai ”Camelotista”, ja varsinaisen uskottunsa ”ensimmäisestä naisesta” Jacqueline Kennedystä.

Lowell kulkee omimman äänensä ja ilmaisumuotonsa löytämisestä kiivaaseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja lopulta sairauksien leimaamiin pitkiin jäähyväisiin, pelkistetympiin luopumisen tuntoihin.

Lowellin elämäkerturi, runoilija ja Bostonin yliopiston emeritusprofessori Paul Mariani (s. 1940) on kutsunut kohdettaan ”oman aikamme runoilija-historioitsijaksi” ja ”viimeiseksi Amerikan vaikutusvaltaiseksi julkiseksi runoilijaksi”.

Tämä aikalaishistoriallinen puoli, rasismin ja Vietnamin sodan vastaisuus on erityisesti näkyvillä kokoelmissa For the Union Dead (Pohjoisvaltioiden kuolleille, 1964) ja Notebook 1967-68. Aiheitakin on riittämiin: terapiakulttuurin, e-pillerien ja Beatlesien tahdissa alkaneen 1960-luvun luisuminen utopian ja väkivallan piiritanssiin. Runoissa välähtelevät Yhdysvaltain suurkaupunkeja repivät rotumellakat, Vietnamin sodan epäinhimillisyys, Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin salamurhat, Black Power, Muhammad Ali ja LSD.

Lowellin tie oli auki radikaaliliikkeisiin, kohti USA:n työväenluokkaista ja afroamerikkalaista historiaa.

Hullujen runoilijoiden seurassa

Yläluokkainen pasifismi ja oman elämän ja sukuhistorian hyödyntäminen kirjojen materiaalina tuovat suomalaisittain mieleen vaikkapa Henrik Tikkasen (1924-84).

Lopulta suora dokumentaarisuus, päiväkirjamaisuus ja ”terapiakirjoittaminen” eivät kuitenkaan tyydyttäneet Lowellia. Hän kapinoi ikänsä ”fiktion rautakaltereita” vastaan ja tiivisti jotain olennaista myös The Dolphin -kokoelman säkeeseen: ”Kaikki on totta, kunnes se on julkaistu.” (PP, s. 91)

Shokeeraavuus, äkkinäisyys ja räikeys tulevat ainakin minulle kaikkein viimeiseksi mieleen Lowellin runoista.

Lowell haki inspiraatiota ja samastumiskohteita klassisesta maalaustaiteesta, sen ”tarkkuuden suloudesta”. Hän ei halunnut tulla ”tosiasioiden halvauttamaksi”. Ote Lowellin viimeisen kokoelman runosta ”Epilogi” käyköön tunnustusrunoilijan manifestista:

”Mutta joskus kaikki, mitä kirjoitan / silmäni kuluneella taidolla / vaikuttaa pikakuvalta / shokeeraava, äkkinäinen, räikeä, ryhmitelty / kohotettu elämästä / ja silti tosiasioiden halvauttama. / Kaikki on yhdistynyt väärin. / Ja silti: miksei sanoa sitä, mitä tapahtui? / Rukoile sitä tarkkuuden suloutta, / jonka Vermeer antoi auringon valaisulle. / Se hiipii kuin vuorovesi kartan poikki / hänen tyttöönsä, joka on yhtä kaipuuta. / Olemme pahaisia tosiasioita läpikulkumatkalla, / ja nyt pitää herätä antamaan / valokuvan joka hahmolle / elävä nimi.” (PP, s. 164)

Shokeeraavuus, äkkinäisyys ja räikeys tulevat ainakin minulle kaikkein viimeiseksi mieleen Lowellin runoista. Hän on pikemminkin hetkien, paikkojen ja tuokiokuvien maalari, jolla on interiöörien ja detaljien tajua. Ollaan kadonnutta aikaa etsimässä, oli kyse Uuden Englannin rappeutuvista sukukartanoista, pohjoisen Atlantin rannoista tai bostonilaisesta McLeanin psykiatrisesta sairaalasta. Siis todellisessa runouden korkeakoulussa, joka yhdistää Lowellia ja hänen kahta tunnetuinta luovan kirjoittamisen oppilastaan eli Plathia ja Sextonia.

Turhaan ei puhuta ”Bostonin triosta” tai ”hullujen runoilijoiden seurasta”.

Lowellilla on ”vanha infektionsa”, kuten sitä The Dolphin -kokoelmassa kuvataan: 20 pidempää sairaalareissua yhtä monessa vuodessa. Hän viettikin MacLeanissa ja muissa sairaaloissa yhteensä kolme vuotta elämästään.

MacLeanin sairaala inspiroi myös Plathia kirjoittamaan romaaninsa Lasikellon alla (suom. Mirja Rutanen, Otava 1975.) Siinä, missä ulkopuolisilla ja sopeutumattomilla amerikkalaisteineillä oli J. D. Salinger ja Sieppari ruispellossa (1. suomennos Pentti Saarikoski, Tammi 1961), tuli ”Lasikellosta” erityisesti nuorten naisten välitön kulttikirja.

Raadollisuus ja herkkyys

Nyt on jo mainittu Vietnamin sota, kuuskytlukulaisuus, tunnustuskirjallisuus, repivä elämä, isäkapina ja #MeToo-keskusteluissa perusteellisesti riepoteltu Mailer.

Joku nettikeskustelija saattaa tässä vaiheessa poistaa pistoolistaan varmistimen. Kuuluuhan osaan sen ajan kirjallisuudesta suuren taiteilijan kultti, machopullistelu ja seksuaalisilla valloituksilla rehvastelu.

Tällainen lokerointi ei kuitenkaan sovi Lowelliin, oikeastaan yhtään. Hänen runojensa ”minä” on toki varsin miehinen ja mukana on beat-runoudelle ominaista jatkuvan liikkeelläolon ja ajelehtimisen kuvausta: ”Vanhassa New Yorkissa sanoimme: / ”Jos elämä voisi kirjoittaa, / se olisi kirjoittanut niin kuin me”. / Nyt elämänneste lähtee / kertakäyttösytyttimestä / sen karmiininpunainen, lieriömäinen, läpikuultava / hehku kalpenee. / Oi kaupunkien kuningatar, aamuntähti. // Ikä polttaa minua.” (PP, s. 124)

Toisaalta Päivä päivältä –valikoimasta ei löydy oman falloksen ympärillä pyörivää maailmankuvaa, vaan herkistelyä ja haavoittuvuutta. Intiimistä tulee universaalia ja portti on auki myytteihin, surrealistisiin välähdyksiin ja moderneihin faabeleihin eli eläinsatuihin.

Kotimaisessa kirjallisuudessa Lowellin fantasiajaksot ja allegoriset rakkausrunot tuovat mieleen vaikkapa Eino Leinon (1878-1926) ja Aino Kallaksen (1878-1956) kaksikon välisen seurustelun molempien teosten kautta. Kun fyysinen yhdessäolo ei ollut mahdollista, saavuttamaton rakkaus purkautui Kallaksen liivin- ja hiidenmaalaisballadeihin, kuten Sudenmorsiameen (Otava 1928).

Intiimistä tulee universaalia ja portti on auki myytteihin, surrealistisiin välähdyksiin ja moderneihin faabeleihin eli eläinsatuihin.

Life Studiesin kuulussa runossa ”Haisunäädän hetki” Lowell ilmoittautuu samaan lajiin valkoraitaisten, strutsinhäntäisten skunkkien kanssa, tonkimaan roskaämpäreitä ja hapankermakuppeja kuuhulluine silmineen.

Hänen kolmas vaimonsa, englantilais-irlantilaista sukujuurta oleva Lady Caroline Blackwood (1931-96) esiintyy myöhemmissä runoissa merenneitona ja delfiininä.

Runojaan lakkaamatta muokkaava ja uudelleen kirjoittava Lowell ei ollut itsekään tyytyväinen vuosien 1967-68 ”muistikirjojensa” suorapuheisuuteen. Jälkikäteen hän pilkkoi materiaalista kaksi teosta: History (Historia, 1973) ja For Lizzie and Harriet (Lizzielle ja Harrietille, 1973).

Kolmas saman vuoden kokoelma, avioeron ja uuden rakkauden leimaama The Dolphin (Delfiini, 1973) herätti aikanaan pahennusta, koska Lowell oli muokannut toisen vaimonsa, kriitikko ja prosaisti Elizabeth Hardwickin (1916-2007) kirjeistä runoja lupaa kysymättä.

Elämänilon ja silkan olemisen pirskahduksia

Silti näissä kaikkein henkilökohtaisimmissakaan runoissa päällimmäisiksi eivät nouse tilinteko ja kalavelkojen makselu. Itseironia, huumori, lämpö ja elämänmyönteisyys ovat vahvemmin läsnä. Samoin loputon surutyö myttyyn menneistä valinnoista ja sanoista, jotka jäivät iäksi sanomatta.

Itseironia, huumori, lämpö ja elämänmyönteisyys ovat vahvemmin läsnä.

Ja jos on rehellinen toisia kohtaan, kaikista sarkastisin pitää olla tietysti omalle itselle. Lowell kutsuu itseään vähemmän mairittelevasti virkaa tekeväksi aviomieheksi, ”(…) jonka kaikki vaimot voivat kuvitella kuolleeksi.”

Life Studiesissa nelikymppinen Lowell kirjoittaa: ”Hymykuoppia myöten haltioituneena / tyttäreni pitää vastaanottoa ammeessa.  / Hieromme neniämme, / me molemmat taputamme narumaista hiuskiehkuraa, / mikä kertoo minulle, ettei mikään ole kadonnut. / Vaikka olen neljäkymmentäyksi, / en neljäkymmentä enää, se aika, jonka laitoin syrjään, / oli lastenleikkiä. Kolmentoista viikon jälkeen / lapseni hieroo yhä poskiaan / saadakseen minut ajamaan partani. Kun / puemme hänet taivaansinisiin vakosamettihousuihin, / hän muuttuu pojaksi / ja kelluttaa partasutiani / ja pesulappuani vesssanpöntön vesisäiliössä. / Kullannuppu, en voi kuhnailla täällä / partavaahdossa kuin jääkarhu.” (PP, s. 35)

Kuinka moni nykyinen äijärunoilija osaisi ladata teokseensa tällaisia hellyyden ja silkan olemisen pirskahduksia?

Ambulanssin kyydissä ei tarvita Dantea

Kuusikymppisen Lowellin jäähyväiskokoelma Day by Day (Päivä päivältä, 1977) on traagisempaa tekstiä. Sydänvaivojen, kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja alkoholismin kalvama runoilija jättää jäähyväisiä rakastamalleen maailmalle ja elämänsä tärkeille ihmisille.

Lowellissa on ilmiselvää romantikon ja elämänpalvojan vikaa, Walt Whitmanin ja Dylan Thomasin hengessä. Tämä näkyy esimerkiksi runossa, joka on samalla viimeinen viesti ja muistokirjoitus Lowellin omalle, kuolemien, itsemurhien ja hulluuden harventamalle runoilijapolvelleen:

”Kerran, ennen sadonkorjuuta, Amerikka oli kultainen / se ei jättänyt tummentumia tuulilaseihimme. / Kieltolain aikaan syntyneessä sukupolvessa, / punaisen vallankumouksen, pörssiromahduksen, / kolesterolin ja trokauksen aikaan -/

me olimme käsityöläisiä / palkattuina niin kuin olisimme vapaan yrittäjyyden / armeliaisuuden työväkeä. // uskollisuus toisiamme kohtaan liimautuu kuin rakkaus.” (PP, s. 117-118)

Viimeisessä kokoelmassa Lontooseen kolmannen vaimonsa Carolinen luo muuttanut Lowell saa ambulanssikuskit kimppuunsa.

”Siellä, minne olette menossa, professori, / ette tarvitse Danteanne”, he virnuilevat (PP. s. 151).

Sen sijaan tarjolla on paareja, remmipetiä ja käsirautoja.

Päivä päivältä -valikoimaa voikin lukea kaiken muun lisäksi psyykkisen sairaanhoidon lähihistoriana. 1950-luvun sähkö- ja insuliinishokit ja pahimmassa tapauksessa lobotomialeikkaukset vaihtuvat litiumiin ja klooripromatsiiniin.

Päivä päivältä -valikoimaa voikin lukea kaiken muun lisäksi psyykkisen sairaanhoidon lähihistoriana.

Lowellin laulujen lunnaat ovat järkyttävän kalliita. Näin maailmankirjallisuuden, Raamatun ja antiikin kanssa jatkuvaa dialogia käyvä, Vanhan Testamentin Jobiin samastuva Lowell kokee ajan vääjäämättömän loppumisen:

”Sairaalan nimi on leimattu kuppeihin ja lautaisiin / joka päivä ne osuvat hanaan ja rikkoutuvat. / Kansallismuseon ruumishuoneella ja saattohoitokodissa / onnettomat luumme ja kotitaloustavaramme / ovat onnekkaita, jos ne palasina päätyvät/palsamoiduiksi ihmisten ja tyrannien väliin, / joiden korkeat nenät ovat hieroutuneet rosoisiksi. / Miten nopeasti katoavat ne sairaalat ja museot, joiden ikkunat on teljetty, / lopullisella liikuttajalla on maailman kaikki joutoaika. / Meillä ei ole yhtään. Koska luonto, / järkkymätön äitimme, tulee kärsimättömäksi kanssamme, / saatamme kadehtia museoesineitä, / jotka voidaan liisteröidä kasaan tai runnella / tuntematta nöyryytyksen paniikkia.” (PP, s. 153-154)

Nyt aikansa kenties tunnetuin amerikkalaisrunoilija, sodanvastustaja ja tunnustuskirjallisuuden esitaistelija on jäänyt myös synnyinmaassaan myöhempien sukupolvien jalkoihin. Kuten myös omien oppilaidensa eli Plathin ja Sextonin.

Yhtä lailla voisi ajatella, ettei toisinajattelija Lowellin viesti voisi olla ajankohtaisempi näin autofiktion, somen, blogien ja Donald J. Trumpin aikakaudella. Lowell ei egoillut, vaan hioi ja työsti kärsivällisesti omasta elämästään elegistä ja ironisen haikeaa taidetta.