Ajatuksia ennen auringonnousua

Ajatuksia ennen auringonnousua -kokoelman esittely on harhaanjohtava. Lukija odottaa takakannen perusteella arjen kauneudesta kertovia runoja, jotka on tehty ”vuorokauden kauneimpana hetkenä, juuri ennen auringonnousua”. Todellisuudessa ne käsittelevät pahoinvointia, nykyrunoudessa melko usein esiin putkahtavaa aihetta.

Robert Meriruohon (s. 1989) toinen kokoelma tuo mieleen kotimaiset vastineensa, kuten Harry Salmenniemen Kivirivit ja Vesa Haapalan Kuka ampui Ötzin?, mutta eniten se muistuttaa Lukas Moodyssonin vuonna 2001 julkaistua proosarunoelmaa Mitä minä teen täällä? Moodysson käsittelee kirjassaan länsimaita ja vääristyneitä arvoja. Yhteistä Meriruohon kanssa ovat ennen muuta runoilijan itseinho ja jatkuva epäily.

Iljettävä ihminen

Kortit lyödään pöytään Ajatuksia ennen auringonnousua -kokonaisuuden aloittavassa runossa, sarkastisessa ”Atomkraftissa”: ”Ihminen niin viisas / että hakatut sademetsät / Ihminen niin viisas / että riisutut vuoret / Ihminen niin viisas / että öljytyt valtameret / Ihminen niin viisas / että kalastusalus keskellä aavikkoa Kazakstanissa / Ihminen niin viisas / että veriset zikzak-kuviot moottoriteillä”. (s. 7)

Ihminen näyttäytyy itsekeskeisenä iljetyksenä ja tumpelona, josta ei ole mihinkään. Rakkaus lohduttaa ankean arjen keskellä. Runojen puhuja kaipaa vierelleen ihmistä, joka tekisi lokakuisesta sateesta siedettävän ja joka toisi järkeä päivien kauheuteen. Meriruohon on asunut ainakin Turussa, Göteborgissa ja Oslossa. Runot ovat sikäli omaelämäkerrallisia, että ne sijoittuvat näihin paikkoihin. Suomia, Ruotsia ja Norjaa pidetään hyvinvointiyhteiskuntina, mutta rikkaissakin maissa on omat varjopuolensa.

Runoilija ei kuitenkaan näyttäydy kaikkitietävänä, paremmin tietävänä hahmona, vaan itseään epäilevänä ja vihaavana henkilönä, joka onnistuu vain sekoittamaan asiat. Aivan kuten Moodysson myös Meriruoho epäilee, ettei hänellä ole oikeutta valittaa. Apurahahakemusta täyttävä kirjailija voi tuskailla puutteessa, mutta hänen puutteensa on vähäpätöistä verrattuna todellisesta köyhyydestä kärsivän elämään.

Tuska muuttuu välillä turhaksi patsasteluksi.

Itseinhoinen tunnustuksellisuus on teoksessa lähinnä vaivaannuttavaa. Ajatuksia ennen auringonnousua on vihainen. Se ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ikävistä asioista pitää puhua. Kirja kärsii kuitenkin omaperäisyyden puutteesta. Teksti on enimmäkseen tyhjää paasausta: ”Tämä on vapaa maa / Näytä minulle se vapaus! / Näytä vapaus työvuorojen välissä / Näytä vapaus kun kaupat täyttyvät paskasta / Näytä vapaus kun koko elämä on pelkkää ajelehtimista / Näytä vapaus kaupan jonossa kun / PIIP – PIIP – PIIP – PIIP / ja pää pysyy kasassa vain jos siitä pitää lujaa kiinni”. (s. 13)
Meriruohon rehellisyyttä ei ole syytä epäillä. Hänen ilmaisunsa ei ole kuitenkaan tarpeeksi ainutlaatuista, että siitä saisi todellisen kimmokkeen itsetutkiskeluun tai muutokseen. Teksti on ankaraa ja hallittua, mutta lyyristä räiskyvyyttä on mukana vain nimeksi.

Ajatuksia ennen auringonnousua lähtee lentoon liian harvoin, jotta siihen voisi suhtautua sen aiheen vaatimalla vakavuudella. Kärsimyksestä saa irti parempaa taidetta, kuten Kivirivit, Kuka ampui Ötzin? ja Ville Hytösen vaikuttava Sotaraamattu osoittavat. Meriruoholla tuska muuttuu välillä turhaksi patsasteluksi.

Väkinäinen hymy

Vaikka kokoelman nimi on rohkaiseva ja viittaa parempaan huomiseen, pimeissä runoissa valoa on lähinnä nimeksi. Epätoivo maailman menoa kohtaan saa säkeet tuntumaan käsien levittelyltä, avuttomuudelta kapitalismin murskaavan koneiston edessä: ”On helppoa hakea syntipukkia teoilleen / vaikka jokainen meistä ymmärtää / elämänhallinnan mahdottomuuden / kun päivät rullaavat ohitse / tippuvat käsistä kuin / pilleripurkki parkinsonpotilaalta / ja ettei Aurinkoa pysäytä yksikään pilleri”. (s. 31)

Maailma tuntuu runoilijasta teeskentelijöiden täyttämältä jätekasalta, josta on lähes mahdotonta paeta.

Meriruoho kritisoi terveysfasismia, kuten itserusketusta ja keinotekoisia vitamiineja. Hän väittää, ettei ruumiin terveys aina johda sielun terveyteen. Hänellä olisi tuskin hyvää sanottavaa maireasti hymyilevistä poliitikoista, kuten Alexander Stubbista ja Jyrki Kataisesta, mutta heihin viitataan onneksi vain rivien välissä. Maailma tuntuu runoilijasta teeskentelijöiden täyttämältä jätekasalta, josta on lähes mahdotonta paeta.

Kuten odottaa sopii, kokoelman lopusta löytyy nostatus, jossa viitataan valaistumisen mahdollisuuteen kivun keskellä. Sen jälkeiset rakkausrunot alleviivaavat Meriruohon käsitystä, että vain yhdessäolo voi pelastaa läpimädältä yhteiskunnalta. Hulttiokin voi pelastua uskomalla rakkauteen: ”Läpi koko yön kaipasin / sinua korttelin / väärällä puolella / Ja tunsin läsnäolosi / kymmenien kiviseinien / ja elämien lävitse”. (s. 57)