Kävelyretki

Jokin aika sitten kirjoitin tähän verkkolehteen klassikkoesittelyn (tai lähinnä sen suomennosta koskevan kommentin) Virginia Woolfin esikoisromaanista Menomatka. On kiinnostavaa tutustua heti perään samaan ikäpolveen kuuluneeseen ”unohdettuun” kirjailijaan, jonka teksteistä useat tuntuvat yhä kuuluttavan itselleen klassikon asemaa.

Kuten kai yleisesti tiedämme, paljon merestä kirjoittanut Woolf kuoli hukuttautumalla alle 60-vuotiaana. Robert Walser (1878-1956) eli pitempään, mutta viimeisen neljännesvuosisatansa mielisairauden kahleissa. En halua romantisoida kirjailijankohtaloita, mutta useinhan ne ovat kauheita.

Arvostelun otsikko tulee 42 vuotta sitten lukemani saksalaisen Martin Walserin novellikokoelmasta Vaarallista oleskelua. Nimestään huolimatta nämä kaksi eivät liene biologisesti sukua toisilleen (jos Robertilla olisi ollut jälkeläisiä, morsian olisi nähtävästi tullut rakkauskirjeestä siunattuun tilaan), vaikka kirjallisissa geeneissä jotain samaa onkin: Robert Walser oli Franz Kafkalle jonkinlainen oppi-isä tai johtotähti, Martin Walser taas Kafkan perillinen.

Robert Walserin oli ilmeisen vaikea saada armoa ostavan lukijakunnan silmissä. Ymmärtäjät ovat tulleet usein ammattikunnan piiristä, toisista kirjailijoista, jotka ovat osanneet arvostaa hänen kerrontansa hienoimpia puolia. Esimerkiksi Hermann Hesse sanoi hänestä lähes ylittämättömän kauniisti: ”Jos ’johtaviin ajattelijoihin’ kuuluisi sellaisia kirjailijoita kuin Walser, ei sotaa olisi. Jos hänellä olisi satatuhatta lukijaa, maailma olisi parempi paikka.”

Hessen kiteytykselle on helppo esittää vastaväitteitä: tämä maailma ei olisi tämä maailma, jos Walserin tyyppiset ajattelijat voisivat nousta johtaviin asemiin – tarkoitan, että johtoaseman ja silkan idealismin välistä pitäisi puuttua paljon sellaisia ristiriitoja ja esteitä, joita yhteisöllisessä elämässä väistämättä on. Ja jos Walserilla todella olisi ollut kielialueellaan satatuhatta lukijaa, maailma tuskin sittenkään olisi ollut parempi paikka, ongelmat vain olisivat ilmenneet jollakin toisella tasolla: Walserin tavoin introvertit ja sosiaalisesti avuttomat ihmiset eivät yleensä määrää ajattelun suuntaa, mutta voivat parhaassa tapauksessa edes hetkittäin pakottaa meidät näkemään olemisemme uudenlaisessa valossa.

Kertomukset ovat takiaisineen ja vastuksineen herkkupaloja.

Kävelyretki on melko epätasainen kertomuskokoelma. Monista teksteistä ylipäänsä tuntuu puuttuvan kertomuksen tapahtumalinja. Ne ovat yksikseenajattelijan sisäänpäin kääntynyttä pohdiskelua, jossa helposti korostuu vuorovaikutuksen puuttuminen. Walserin maailma ei ylipäänsä tuntunut olevan yhteiskunnassa vaan pään sisällä: siellä linnut puhkesivat laulamaan sopusoinnussa hänen irralleen pyrähtelevien ajatustensa kanssa. Pahimmillaan Walser tuntuu olleen haukotuttavan ikävä kirjoittaja, jolloin tekstin tuoreudesta kertoo se, että minä nykypäivän lukijana tajuan melko vaivattomasti, miksei hänellä aikanaan ollut maailman muuttamiseen tarvittavia sataatuhatta kiitollista lukijaa.

Walserin toinen, parempi puoli on se, joka saa linnut laulamaan minunkin pääni sisällä. Juuri kun haukotukseni alkavat muuttua liian syviksi, kirjailija levittää eteeni ihmeen kauniita, avaria ja runollisen kuulaita maisemia: tuntuu siltä kuin olisin raskas reppu selässä ponnistellut ylös proosallisen kiemuraista tietä, ja juuri kun voimani alkavat loppua, kirjailija nostaa minut höyhenenkevyesti vuoren laelle ja osoittaa kirkkailla impressioillaan, minkä vuoksi kaikki tämä vaiva on ollut tähdellistä.

Kaikuu Kafkassa

Kokoelman keskeinen ja kantavimpiin kuuluva teksti on sen yli kuusikymmensivuinen nimikertomus. Kafkan proosassa kuulee siitä etäisiä kaikuja, erityisesti Erään taistelun kuvauksessa ja Äkillisessä kävelyretkessä.

Kertomuksen minä on hautonut tyhjän paperin ääressä synkkiä ajatuksia, kun hänen vihdoin onnistuu ravistautua liikkeelle. Kävellessä maailma ikään kuin avautuu hänelle. Hänen huomionsa esimerkiksi kiinnittyy tuntemattomaan naiseen, jonka vastustamaton viehätysvoima pakottaa hänestä enemmän kaunopuheisuutta kuin Dulcinea Don Quijotesta konsanaan:

”Pyydän anteeksi, mutta teidän näkemisenne nostattaa minussa, teille täysin tuntemattomassa ihmisessä, kiihkeän ja varmasti röyhkeänkin kysymyksen, oletteko te ehkä ollut jolloinkin näyttelijätär. Te nimittäin muistutatte täydellisesti suurta näyttelijätärtä ja näyttämötaiteilijaa, jota on aikoinaan hemmoteltu ja juhlittu (jne.).”

Suopeasti hymyilevä nainen vastaa hänen puhutteluunsa sanomalla, ettei ole koskaan ollut näyttämöllä, ja päähenkilö jatkaa matkaansa. Muuan rouva Aebi on lähettänyt hänelle lounaskutsun, ja kun hän poikkeaa tämän luona, seurauksena ei olekaan henkevää kulttuurikeskustelua ruokailun lomassa, vaan nainen herättää hänessä paniikin tunteita tuputtaessaan hänelle ruokaa niin että hän on halkeamaisillaan. Pelastuttuaan rouva Aebin kynsistä hän tipauttaa postilaatikkoon kirjeen, jota on painanut vasten pohtivaa poveaan. Kirje on osoitettu ymmärtämättömälle kustantajalle ja sisältää pelkkää sättimistä.

Seuraavaksi hän poikkeaa verovirastossa neuvottelemassa itselleen pienempää verotusprosenttia. Sieltä tultuaan hän havaitsee modernin maailman tympeäksi:

”… ryhmä ihmisiä ynnä yksi kaikkein epäkohteliaimmista ja epäritarillisimmista, töykeimmistä ja hävyttömimmistä automobiileista, mikä milloinkaan on vastaani tullut, rikkoivat oppineiden ja romanttisten pohdiskelujeni rauhan ja heittivät minut käden käänteessä kauaksi kaikkinaisesta linnarunoudesta ja menneen ajan haikailusta, niin että huudahdin vaistomaisesti: ’Sangen karkeastipa minua täällä estetään paneutumasta hienoihin tutkimuksiin ja syventymästä yleviin mietteisiin’.”

Mutta jo seuraavalla sivulla värikylläinen romantismi täyttää hänen mielensä: ”Rajuilma (…) olisi hieno kokea täällä. Sattuisipa sellainen joskus sopivasti kohdalle.”

Rajuilmaa ja ironiaa

Kävelyretkessä tapahtuu vaikka mitä, eikä toisaalta juuri mitään: rajuilmat täyttävät pään ja haihtuvat aikanaan, ironia kutoo säikeitään, huumori kukkii hetkittäin valloittavana.

Kertomusten päähenkilö on yleensä suloisen vieraantunut maailmasta, joka tuputtaa hänelle valikoimattomia kokemussisältöjään. Hetkittäin kertomusten minä kääntyy suoraan lukijan puoleen ja puhuttelee häntä hyvin arvostavaan sävyyn, joskus anoen tai melkein kerjätenkin.

Usein kertomusten maailma näyttää impressionistisen taikatempun avulla loihditulta kangastukselta, joka aivan tarinan viimeisillä lauseilla tuntuu imeytyvän takaisin kirjoittajansa pään sisään ja jättävän lukijan kahdestaan mykäksi käyneen kirjan kanssa.

Sanalla sanoen, nämä kertomukset ovat takiaisineen ja vastuksineen herkkupaloja, itseään maistelevan kielen konditoriatuotteita ja mielestäni paljon tähdellisemmässä merkityksessä proosarunoja kuin Charles Baudelairen Pariisin ikävän tekstit. Epätasaisina ne antavat lukijalle luonnonmukaisen maaston kulkea – ryteikköjen läpi ja kirkasvetisten lampien arvoituksellisille rantamille.

Suomentaja on onnistunut tyylirekisterien rajoja koettelevassa työssään aika mainiosti: teksti on yhtäaikaisesti boheemin hulluttelevaa ja pikkumaisen pedanttia. Jälkisanoissaan Ilona Nykyri kyllä käyttää vähän kummallisesti ilmausta ”otti lusikan kauniiseen käteen” kertoessaan nimenomaan siitä, miten Walser ryhtyi kirjoittamaan. Ehkä muutama muukin sanavalinta olisi voitu tarkistaa Nykäristä, mutta tällaiset lapsuksen rajalla olevat ilmaukset käyvät hyvin yksiin Robert Walserin armoitetun honkkeliuden kanssa.

Kävelyretki on ihana kesäkirja. Sitä sopii lukea kesämökin pihanurmella tai laiturilla loikoillessa, kun pilvet kulkevat pään yli villavina lampaina ja järven aallot ovat kalojen pyrstöjä.