Kesyttömät etsivät

”Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy vääjäämättä komediaan.”

Chileläissyntyisen Roberto Bolañon (1953–2003) postuumisti saavuttama kirjallinen suitsutus hakee tällä vuosituhannella vertaistaan. Jo ennen kuolemaansa (Barcelonassa vaikeaan maksasairauteen siirrännäistä odotellessaan) hän oli hyvin tunnettu espanjankielisessä maailmassa, mutta sittemmin Bolaño-ilmiö on kasvanut etenkin englanninnosten myötä. Hänestä on puhuttu Garcáa Márquezin manttelinperijänä, mikä todistaa vain siitä hämmennyksestä, jota monet kokevat hänen assosiatiivisen ja vangitsevan proosansa äärellä.

Maagista Bolañon tekstissä on imu, joka vie lukijan mukanaan, ja hauras sattuman verkko, jonka hän kutoo henkilöhahmojen välille. Mitään taikatemppuja hän ei harrasta mutta saa usein maailmansa tuntumaan kaksin verroin kummalliselta. Realismiksi voisi kutsua korutonta kerrontatapaa, joka saa kimmokkeensa aina todellisista kokemuksista, mutta se on realismia, joka tunnustaa todellisuuden näkökulmasidonnaisuuden ja luo erilaisia ristivalotuksia kuvaamiinsa ilmiöihin, usein pitkiä ja polveilevia lauseita käyttäen. Suorapuheisuudestaan tunnettu kirjailija itse on todennut, että maaginen realismi haisee.

Häilyvä identiteetti

Yhteistä esimerkiksi Márquezin ja Mario Vargas Llosan kanssa Bolañolla onkin lähinnä maine. Kkirjailijan henkilökohtaisesti tuntenut Horacio Castellanos Moya kirjoittaa esseessään Bolaño inc., että kun hän USA:ssa ollessaan mainitsee vaikkapa lentokentällä tapaamilleen ihmisille olevansa kirjailija Latinalaisesta Amerikasta, Bolañon nimi otetaan nykyään heti esille tyytyväisesti hymyillen: ”Tiedän, kuka olet”. Moyaa huvittaa ja rasittaa se villi beatnik-imago, joka rauhallisena keski-ikäisenä perheenisänä teoksensa kirjoittaneelle Bolañolle on jälkeenpäin luotu.

Einari Aaltosen sujuvana käännöksenä ilmestyneellä Kesyttömät etsivät -romaanilla on varmasti tekemistä villin mielikuvan kanssa. Romaani seuraa kahden kirjallisen outsiderin, Arturo Belanon ja Ulises Liman, vaiheita näiden Mexico Cityyn perustaman ”viskerealistisen” runoliikkeen jälkimainingeissa, 1970-luvulta 1990-luvulle.

Näkökulma on aina päähenkilöiden ulkopuolella: kirja koostuu 17-vuotiaan Garcia Maderon päiväkirjasta vuosilta 1975–76 ja irtonaisesta joukosta mitä erilaisimpien ihmisten kertomuksia, joista Lima ja Belano aaveiden lailla ajelehtivat sisään ja ulos. Syntyy vaikutelma, että joku, kenties kirjan lukija itse, haastattelee näitä henkilöitä. Osin rikollisuudella itsensä elättävät Lima ja Belano ovat meksikolaisen kirjallisuuden kauhukakaroita, jotka häiriköivät runoustapahtumissa ja suunnittelevat paikallisen runouden suuren hahmon Octavio Pazin kaappausta.

Chileläinen Belano, joka lopulta päätyy asumaan Espanjaan ja kirjeenvaihtajaksi Länsi-Afrikan taistelupaikoille, on ilmiselvästi Bolañon alter ego. Bolaño itse asui Meksikossa 1960-luvun lopulta alkaen ja palasi Chileen epäonnisesti juuri ennen Augusto Pinochetin vallankaappausta ja joutui pidätetyksi. Hän oli myös keskeinen vaikuttaja infrarealismina tunnetussa runousliikkeessä Meksikossa 1970-luvulla, joka ennen Bolañon romaanien tuomaa kunnianpalautusta oli melko lailla unohtunut myös paikallisesti.

Romaanihenkilö Belano jakaa monia piirteitä Bolañon kanssa, mutta on viime kädessä epäolennaista missä määrin teos on autobiografinen. Bolañon sirpaleinen, näkökulmiin nojaava kerrontatekniikka kyseenalaistaa käsityksen yhtenäisestä identiteetistä, ja Belanokin pakenee määrittely-yrityksiä muuttuen kertomuksesta toiseen – sankarillisesta hengenpelastajasta surkeaksi huumerikolliseksi ja takaisin:

”Belano ja Lima eivät olleet vallankumouksellisia. He eivät olleet kirjailijoita. He kirjoittivat runoja, mutten usko, että he olivat runoilijoitakaan. He olivat huumediilereitä. Lähinnä marihuanaa, tosin heillä oli tarjolla myös sieniä lasipurkeissa, joissa oli alun perin ollut lastenruokaa.”

Matkalla

Bolañon teos astuu matkanteon ja harharetkien kuvauksena Odysseian, Don Quijoten, Moby Dickin ja Joycen Ulysseksen viitoittamalle tielle – toisen päähenkilön nimi ei turhaan ole Ulises. Erilaiset väärinymmärrykset, absurdit käänteet ja epäonnistumiset ovat tämän matkan ominta sisältöä. Kirjan juonen referointi on tehtävänä mahdoton.

Belano ja Lima poistuvat Mexico Citystä mukanaan prostituoitu Luna ja näsäviisas, Sieppari ruispellossa -kirjan Holden Cauldfieldia muistuttava päiväkirjuri Garcia Madero, jäljittämään kirjallisena esiäitinään pitämäänsä runoilija Cesarea Tinarejoa Sonoran autiomaasta. Perässään heillä on raivoisan väkivaltainen parittaja, kaapin kokoinen Alberto, luettuna yksi (kenties ainoa) Tinarejon runo, johtolankoja ei nimeksikään.

Tällä autiomaaodysseialla, jonka syvemmät motiivit jäävät ainakin lukijalta hämärän peittoon, kirjallinen taso sekoittuu brutaaliin arkipäiväiseen väkivaltaan ilmeisen peruuttamattomasti. Mieleen tulevat hippiaikojen jälkeistä krapulaa surrealistisesti kuvaava Easy rider -elokuva, johon myös Bolaño itse viittaa, ja Sam Peckinpahin astetta brutaalimpi meksikolaispätkä Bring me the Head of Alberto Garcia, joissa molemmissa päämäärät ovat epäselviä ja keinot kyseenalaisia.

Sonoran autiomaan episodi ja viskerealistinen runousliike ovat Kesyttömissä etsivissä vain kehyskertomuksen roolissa – väliin mahtuu kuvauksia elämästä eri puolilla maailmaa kolmella vuosikymmenellä, Liman ja Belañon ystävien ja sattumalta kohtaamien henkilöiden kertomana. Näkökulman jatkuva vaihtelu tuo romaaniin eläväisyyttä, joka ylittää syyn ja seurauksen rajat.

Kertomukset etenevät pääosin kronologisesti, mutta on tiettyjä tilanteita, joihin palataan taajaan. Hienoa teoksessa on uskottavuus, kaikista kirjallisista kommervenkeista huolimatta se tuntuu ponnistavan sensuroimattomana todellisen elämän kamppailuista – runsaista seksikohtauksista kuristavaan köyhyyteen ja toimeentulovaikeuksiin teoksen laaja henkilöhahmogalleria tuntuu elävän ja hengittävän tekstin mukana.

Kuten muutkin Bolañon teokset Kesyttömät etsivät on korostetun kirjallinen kirja ja tietoinen edeltäjistään. Sitä voisi kutsua romaaniksi kirjallisuudesta, sen yhdistävästä ja erottavasta voimasta, ja kirjallisista arkkityypeistä. Esikuvaltaan Jorge Luis Borgesilta Bolaño on perinyt pohjattoman kiinnostuksen traditioon ja kyvyn viitata lukijalle ennestään tuntemattomiin kuriositeetteihin kiinnostavalla tavalla.

Yhtä lailla kuin uutta kirjallisuutta Kesyttömät etsivät on tutkielma menneestä. Monien hahmojen suhde kirjallisuuteen on samankaltainen kuin Don Quijotella: se on parantava, elämää suurempi voima, joka saa toteuttamaan absurdeja hankkeita kaoottisessa maailmassa. Hulluksi tullut arkkitehti Joaquim Font kiteyttää teoksessa bolañolaisen maailmankuvan, joka taustoittaa teoksen monia absurditeetteja:

”Sillä hetkellä tajusin nöyränä ja häkeltyneenä, ehdottoman meksikolaisuuden puuskassa, että meitä hallitsi sattuma ja että siinä kurimuksessa me kaikki hukkuisimme, ja tiesin, että vain viekkaimmat, joihin minä en kuulunut, pysyisivät vielä jonkin aikaa pinnalla.”

Yhdessä käsittämättömimmistä ja hauskimmista kohtauksista kirjassa Arturo Belano haastaa hänen teoksestaan arvostelua kirjoittamassa olevan kriitikon kaksintaisteluun miekoin, koska on vakuuttunut, että kritiikki tulee olemaan negatiivinen. Hänen mukaan kutsumansa todistaja on ensiksi vastentahtoinen, ja pitää tilannetta käsittämättömänä ja nolona. Päätön kamppailu laajenee kuitenkin metaforaksi elämästä hulluuden ehdoilla:

”Lyhytkestoisen selväjärkisyyden puuskassa ajattelin, että olimme tulleet hulluiksi. Mutta selväjärkisyyden puuskaa edelsi superselväjärkisyyden puuska (mikäli sallitte ilmauksen), jonka kestäessä ajattelin, että käynnissä oleva tilanne oli absurdin elämämme looginen seuraus. Se ei ollut rangaistus vaan poimu, joka raottui niin, että pääsimme näkemään meitä yhdistävän ihmisyytemme. (…) Olimme paikoillamme, ja he liikkuivat, rannan hiekka oli liikkeessä, ei tuulen voimasta vaan sen takia, mitä he tekivät, eivätkä he tehneet mitään, he vain katsoivat toisiaan, ja se kaikki yhdessä muodosti poimun, superselväjärkisyyden hetken.”

Näin, kun elämän järjellistä pintaa hieman raaputtaa, näkee selkeästi syvälle järjettömyyteen. Tämänkaltaisten hetkien kuvaajana Bolaño on mestarillinen.

Lisää Bolañoa suomeksi?

Bolañon koko valtava kirjallinen tuotanto, josta lähes joka niteen hän kirjoitti parantumattomasti sairaana elämänsä viimeisen kymmenen vuoden aikana, käännetään englanniksi näinä vuosina. Suomeksi on toistaiseksi Kesyttömien etsivien lisäksi ilmestynyt, valitettavan vähälle huomiolle jäänyt Chileläinen yösoitto (Diagonaali 2008), jota usein pidetään yhtenä Bolañon tärkeimmistä teoksista.

Jälkimmäinen on pienoisromaanin mittainen hengästyttävä meditaatio elämästä Pinochetin diktatuurissa. Sen kertoja, Opus Deihin kuuluva pappi ja Chilen tunnetuin kirjallisuuskriitikko, on helposti yksi viime aikojen omalaatuisimmista romaanihenkilöistä.

Chileläinen yösoitto saavuttaa jotain hyvin harvinaista: se on helposti luettavaa, mutta haastavaa ja palkitsevaa proosaa, jossa hyvin vahvana taustana ja jatkuvana viittausten kohteena on lukijalle lähtökohtaisesti vieras kulttuuri. Siinä missä Kesyttömät etsivät vilisee Meksikon kulttuurielämän ja erilaisten runoliikkeiden nimiä, kirja on viitteiltään chileläinen ja lisäksi katolilaisuuden ja sotilasdiktatuurin mysteerien läpitunkema. K. Männistön käännös tavoittaa kuolinvuoteellaan viruvan papin tajunnanvirran hienosti ja on muutenkin vielä huolellisempaa työtä kuin Kesyttömät etsivät, jossa siellä täällä on pieniä puutteita oikoluvussa.

Sammakko on tehnyt kulttuuriteon julkaistessaan merkittävän, myös sivumäärältään suuren nykyromaanin epävarmoille markkinoille – jo toistamiseen: David Mitchellin Pilvikartasto on toinen vastaava saavutus lähimenneisyydessä. Toivottavasti resurssit riittävät myös Bolañon varsinaisen pääteoksen, Kesyttömiä etsiviäkin massiivisemman romaanin 2666 kääntämiseen. Tuon kirjan kirjoittamisen Bolaño päätti vasta viikkoa ennen kuolemaansa, jolloin hän viimeisteili reilun kymmenen vuoden kirjoitusurakan, joka (ainakin) kymmenen pienen ja suuren romaanin lisäksi tuotti runsaasti runoja, novelleja ja esseitä.