Kadmoksen ja Harmonian häät

Roberto Calasso, italialainen kirjailija ja kustantaja, toteaa, että mytologia koostuu niistä tarinoista, joita aletaan kertoa, kun sielu ja ruumis joutuvat alistumaan jumaluudelle vaikka eivät sitä enää kaipaa. Calasson mukaan myytti on lumous, jonka saamme toimimaan itsessämme.

Calasson vuonna 1988 Italiassa ilmestynyt teos ”Kadmoksen ja Harmonian häät” on romaanimaista kerrontaa lähenevä esitys kreikkalaisesta mytologiasta, ja se on käännetty monille kielille, nyt myös suomeksi. Kaikkialla se on ollut arvostelumenestys: se on loisteliasta esseistiikkaa, joka todistaa vakuuttavammin kuin oppineinkaan akateeminen tutkimus. Calasson ajattelussa näkyvät niin Freudin teoriat kuin nuoren Nietzschen filosofia, erityisesti Dionysos-myytin tulkinnassa.

Kreikkalaisten jumalat olivat hyvin ihmisenkaltaisia paitsi ruoan suhteen. Toinenkin ero heillä oli; Olympokselta nähtyinä ihmiset ovat kuolleita, koska kätkevät kuoleman itseensä. Ananke on ainoa jumala, joka ei välitä uhreista. Häntä ei kannata rukoillakaan, sillä mitäpä voisi pyytää sellaiselta, joka ei edes kuuntele.

Myytit pohtivat myös kuoleman väistämättömyyttä, ja juuri siinä Ananken mahti kenties selvimmin käy esiin. Vaikka Pausanias toteaakin, että ainoastaan yksi asia on ihmiselle yhtä arvokas kuin elämä itse, nimittäin onnellinen ja täyttynyt rakkaus, siihenkin kätkeytyy kuoleman siemen.

Eroottiseen rituaaliin olennaisesti kuuluva vietteleminen (ftheírein) merkitsee myös tuhoamista. Sitä paitsi halu onnellisen täyteläiseen rakkauteen näyttää Kreikan mytologiassa riivaavan yhtä lailla jumalia kuin ihmisiä.

Antiikin Kreikassa lähes institutionalisoituneen poikarakkauden perustana oli ajatus, että nainen ei voi tuntea miestä kohtaan rakkauden pohjalta syntyvää ystävyyttä, ja juuri siksi tarvitaan miesten keskinäinen rakkaus. Näin ajatellessaan muinaiset kreikkalaiset tulivat itse asiassa perustelleeksi ihmisen luontaisen biseksuaalisuuden, jota he eivät pyrkineetkään kiistämään (puhumattakaan että olisivat sen moralisoiden tuominneet), päinvastoin he sepittivät jumalansakin vähintään yhtä biseksuaalisiksi olennoiksi, kuin me ihmiset olemme. Plutarkhos sanoo, että hän on kokenut sekä hetero- että homoeroottiset intohimot ja että juuri siksi hän tuntee olevansa kuin vaaka, jonka kummassakin kupissa on samankokoinen paino, siis itsensä ihmisenä harmonisen tasapainoiseksi.

Dionysos-jumalan ensi rakkaus oli nuori mies nimeltään Ampelos. Mutta Selenen mustasukkaisuus johti Ampeloksen onnettomaan kuolemaan. Vaikka Dionysokselle ei hänen
luonteensa vuoksi itku ollut mahdollista, hän itki rakastettunsa kuolemaa, kunnes hänestä tuli viiniköynnös. Nykykreikassakin Ampelos tarkoittaa paitsi viiniköynnöstä myös viinitarhaa ja
tietenkin amppelia. Näin Ampelos toi kuolemallaan ilon maailmaan: viinin, joka tuudittaa uneen ja lievittää sielun tuskat.

Dionysos halusi kuolemattomana jumalana astua Haadeksen, kuoleman maailmaan, mutta ei tiennyt sinne tietä. Prosymnos lupasi opastaa Dionysosta, mutta vaati seksikontaktia korvaukseksi, kuitenkin vasta jälkikäteen, mikäli matka onnistuisi. Kun Dionysos palasi manalanmatkaltaan, Prosymnos oli sillä välin kuollut. Dionysos halusi kuitenkin täyttää velvollisuutensa, meni Prosymnoksen haudalle kiihkosta palaen, veisti viikunapuun oksan falloksen muotoon ja alkoi työnnellä sitä anukseensa. Lupaus tuli täytetyksi, mutta erotiikan aktiivisen osapuolen kannalta liian myöhään.

Myytissä on myös opetus: kuoleman murheen ehtii kukin kyllä elämässään kokea ilman erityistä tavoittelua. Calasso muistuttaa, että tämä myyttitarina on säilynyt ainoastaan kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen välittämänä!

Kreikkalainen poikarakkausfilosofia kätkee sisäänsä syvällisen ajatuksen kaiken katoavaisuudesta. Vaikka alastoman urheilevan nuorukaisen ”hiki haisee hyvältä, paremmalta kuin laatikollinen naisten voiteita” – kuten Akhilleus Tatios kirjoittaa – ei mene kauan, kun osat vaihtuvat. Nuoruudellaan kiihottaneesta nuorukaisesta tulee pian nuorukaisia tavoitteleva, vanheneva mies.

Elina Suolahden suomennos on erinomainen, paikoin suorastaan iskevän oikeaan osuva. Silti on aihetta muutamiin kriittisiin huomautuksiin, jotka ovat luonteeltaan lähinnä teknisiä. Kun Calasso kirjoittaa, että Gregorios Nazianzilainen ei ollut kirkkoisä, hän ensinnäkin erehtyy.
Kirkkoisäksikin tämä myös skoliastina tunnettu kirjoittaja lasketaan. Jos suomentajan logiikan mukaan mytografi on myytin muistiinmerkitsijä (niin kuin hän epäilemättä on), eikö
silloin skoliasti voisi olla tuttavallisemmin kommentaattori?

Kreikkalaiset nimet esiintyvät suomennoksessa milloin kreikkalaisittain -os-loppuisina, milloin latinan mallin mukaan -us-loppuisina: Gregorius ja Nonnus mutta Tantalos ja Herodotos. Painot on kreikankielisiin, latinalaisille aakkosille translitteroituihin sanoihin useimmiten merkitty, ei kuitenkaan aina. Sekin on outoa, että kun alkuteksti siteeraa Homeroksen eepoksia, suomentaja käyttää alkupuolella omia(?) vapaarytmisiä käännöksiään, mutta siirtyy yllättäen Otto Mannisen heksametrikäännöksiin – suomentajaa ilmoittamatta ja ratkaisuaan mitenkään perustelematta.