Salonkien aika, Ett magiskt rum

On vaikeaa välttyä nostalgian ailahdukselta, kun uppoutuu lukemaan kirjallisten salonkien värikästä historiaa. Tyylikkäiden ja taitavien naisten luotsaamat kirjalliset keskustelukerhot olivat aikakautensa keskipisteitä. Niiden loisteliaassa mutta samalla kotoisassa ympäristössä avattiin kirjallisuudelle uusia suuntia, kehitettiin kielellisen ilmaisun nyansseja ja tehtiin vallankumouksellista politiikkaa.

Salongeissa ei mitenkään leimallisesti ajettu naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista.

Ranska ja aivan erityisesti sen pääkaupunki Pariisi ovat salonkien tärkein tyyssija. Roger Picardin tuhti historiateos Salonkien aika kuvaa salonkikulttuurin syntyä ja salonkien loistokautta 1600-luvun alusta Ranskan vallankumoukseen asti. Ingrid Svenssonin Ett magiskt rum puolestaan paneutuu salonkikulttuurin viimeiseen loistokauteen 1900-luvun alussa, jolloin salongit laajenivat kodin piiristä kirjakauppamiljööseen. Adrienne Monnier’n ja hänen elämänkumppaninsa Sylvia Beachin kirjamyymälät rue de l’Odéonin vastakkaisilla puolilla synnyttivät omanlaisensa salonkikulttuurin ja idealistisen liiketoiminnan yhteenkietoutuman.

Vaihtoehtoiset kirjallisuusakatemiat

1600–1700-lukujen Ranskassa naisille ei ollut sijaa julkisessa elämässä, joten kodin piiriin sijoittuva salonki oli heille käytännössä ainoa mahdollisuus osallistua kulttuurielämään ja politiikkaan. Kuuluisien salonkien emännistä tulikin aikakautensa johtavia hahmoja, joita on nykyperspektiivistä haluttu tulkita feminismin edelläkävijöinä. Mutta kuten Picard toteaa, salongeissa ei mitenkään leimallisesti ajettu naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista. Naisen rooli oli sielläkin rajattu, ja se määrittyi aina suhteessa miehiin.

Elävästi kirjoitetussa ja vivahteikkaassa salonkien paraatissaan Picard luonnehtii salonkien syntyä vastaliikkeenä jähmeälle aristokraattiselle hovikulttuurille. Toisaalta naisten emännöimät salongit kilpailivat vaikutusvallassa miehisen kirjailijakunnian linnakkeen, vuonna 1635 perustetun Ranskan Akatemian kanssa.

Salongeissa sekä juonittiin Akatemian jäsenvalintoja että esitettiin kilpailevia näkemyksiä ajankohtaisiin kulttuuridebatteihin. Naiset saivat tyytyä vaikuttamaan Akatemiaan kiertoteitse aina vuoteen 1980 asti, jolloin Akatemian ”kuolemattomat”, joiksi sen jäseniä kutsutaan, vihdoin suvaitsivat valita joukkoonsa ensimmäisen naiskirjailijan, Marguerite Yourcenarin.

Ranskan Akatemian tehtäväksi oli määrätty ranskan kielen ja kirjallisuuden vaaliminen, ja samaa päämäärää edistivät myös 1600–1700-lukujen salongit, joiden yhdeksi päätehtäväksi Picard nostaa kielenhuollon. Sillä hän ei tarkoita pikkusieluista pilkunviilausta, vaan kielen ilmaisuvarannon huolellista kehittämistä ja jalostamista, jotta kielellä pystyttäisiin entistä tarkemmin luotaamaan ihmismielen syvimpiä sokkeloita ja ympäröivän todellisuuden monimuotoisuutta. Yksi salonkien synnyttämistä kirjallisista lajityypeistä onkin maksiimi, elegantisti kiteytetty elämänviisaus.

Kilpailua ja leikkejä

Vaikka salongit loivat uutta yhteiskuntajärjestystä avaamalla ovensa niin porvareille kuin aristokraateille, ne myös pystyttivät omanlaisiaan raja-aitoja. Salongit kilpailivat kiehtovista vieraista, ja salonkien välinen vihamielisyys sai joskus alhaisiakin ilmaisumuotoja. Runsaat tarjoilut, asunnon aistikas sisustus ja houkuttelevat ohjelmanumerot vaativat emännältä paitsi organisointitaitoa myös tuntuvaa taloudellista satsausta. Jotkut salonginpitäjät pystyivät toimimaan vain mesenaattien avustuksella, toiset puolestaan käyttivät perintöään tai miehensä varallisuutta.

Yksi salonkien synnyttämä lajityyppi on maksiimi, kiteytetty elämänviisaus.

Vastaanotto saattoi alkaa kahdeksalta aamulla ja jatkua iltamyöhään asti. Osa salongeista avasi ovensa kulttuurinjanoisille joka ilta. Väsymättömältä ja aina viehkeältä emännältä odotettiin perehtyneisyyttä uusimpiin kulttuurivirtauksiin ja niiden henkevää analyysia. Kaupungista poistuminen oli riski, koska salongin yleisö saattoi karata pysyvästi muihin piireihin. Kirjailijat puolestaan viettivät salongeissa niin paljon aikaa, että ihmetyttää, missä välissä he ehtivät kirjoittaa teoksensa!

Nykynäkökulmasta eräs kiehtova piirre ovat salonkikulttuurissa keskeiset leikit. Oma aikamme on eristänyt leikit lapsuuden maailmaan, mutta 1600- ja 1700-luvuilla aikuisetkin antautuivat hupsuihin kujeisiin ja sanaleikittelyihin, joista kehittyi varsinaisia muoti-ilmiöitä.

Tunkkaisia tunnelmia

Aivan kakistelematta ei Picardin meheviä salonkikuvauksia kuitenkaan voi lukea. Picardin suhde salonginpitäjiin on paikoin sekä hiuksianostattavan holhoava että kärkkään arvottava.

Monet salonkien emännistä olivat itsekin kirjailijoita, osa aikansa kirjallisuuden kärkeä, mutta Picard löytää jokaiselle omanlaisensa latistavan luonnehdinnan, jolla naisen omat saavutukset häivytetään niiden miesten maineen tieltä, joiden kirjallisia kykyjä hänen salongissaan jalostettiin. Määritelmä, jonka mukaan salongeissa kohtasivat ”viisaat miehet ja kauniit naiset” (s. 175), tiivistää Picardin sukupuolikäsityksen ytimen.

Picard myös kirjoittaa teostaan vahvan kansallismielisestä positiosta. Salongit näyttäytyvät ranskalaisen kansanluonteen ilmentyminä, vaikka sivistys ja varallisuus olivat vain häviävän pienen väestönosan tavoitettavissa. Picard saa luotua ihannoidun kuvan salongeista rajaamalla tarkasti ulkopuolelle kaiken epäilyttävän, muun muassa puolimaailman salongit, jossa harrastettiin arveluttavia uhkapelejä ja uskaliaita lemmentouhuja, ja joissa kokoontui ”varsin sekalainen seurapiiri” (s. 177). Myös vääränlaiset oppineet naiset, sinisukat ja heidän piirinsä, jätetään omaan arvoonsa.

Myöhään käännetty klassikko

Picardin teoksen nykynäkökulmasta erikoisia painotuksia selittää se, että alkuteos ilmestyi jo 1943. Picard oli toisen maailmansodan jaloista Yhdysvaltoihin paennut oikeustieteilijä, joka katseli kotimaataan vahvasti nostalgisten silmälasien läpi. Salonkien aika on yritys hahmottaa yhteistä henkistä pohjaa katkerasti kahtiajakautuneelle maalle.

Picard saa luotua ihannoidun kuvan salongeista rajaamalla tarkasti ulkopuolelle kaiken epäilyttävän.

Kirjan tie Suomeen on vähintäänkin eriskummallinen. Käännöstyön aloitti kuopiolainen kulttuurihistoriaa harrastava yli-insinööri Juhani Sarkava, mutta työ jäi kesken hänen kuollessaan vuonna 2004. Käännöstyön on saattanut loppuun toinen savolainen frankofiili, tieteen- ja kulttuurihistorian moniottelija Osmo Pekonen, jonka perusteellinen esipuhe antaa joitakin suuntaviivoja siitä, mihin salonkeja ja porvarillista julkisuutta koskeva tieteellinen tutkimus ja keskustelu ovat edenneet 1940-luvun jälkeen.

Kielellisesti runsas käännös tekee kunniaa aiheelleen. Vanhahtavat ilmaisut tuovat tekstiin sopivaa patinaa. Salonkien maailmassa ”synnytään italialaisesta äidistä”, livutaan sisään ”uksien” kautta, vaalitaan ”naissivistystä”, ”podetaan lemmentuskaa” ja ”kokoonnutaan mielisuosiolla” henkevän keskustelun ääreen.

Amerikkalaisten Pariisi

Siinä missä Picard ajaa aiheeseensa sisään napakalla vajaan kymmenen sivun johdannolla, Ingrid Svensson viipyilee kuvailemassa 1900-luvun alun pariisilaista kaupunkielämää niin pitkään, että lukija alkaa epäillä, päästäänkö kirjassa lainkaan salonkeihin asti. Tekijänsä ilmeinen innostus ja asiantuntemus on jäänyt kirjassa hieman sulamattomaan muotoon. Esimerkiksi luku ruotsalaisista Pariisissa – vaikka kiinnostaakin kirjan riikinruotsalaista kohdeyleisöä – jää irralliseksi törrökkeeksi.

Svenssonia nimittäin kiinnostavat erityisesti amerikkalaiset salonginpitäjät, ja heitä kohti teksti sivupolkujen kautta etenee. Halpa frangi ja vapaat olot houkuttelivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen Pariisiin kymmeniätuhansia amerikkalaisia, erityisesti kirjailijoita ja taiteilijoita.

Heidän joukostaan keskushenkilöiksi nousivat kirjailija ja taiteen keräilijä Gertrude Stein, miljonääriperijätär ja mesenaatti Natalie Clifford Barney sekä legendaarisen Shakespeare & Company -kirjakaupan perustaja Sylvia Beach. Neljäntenä – ja ainoana ranskalaisena – salonginpitäjänä Svensson esittelee Beachin elämänkumppanin Adrienne Monnier’n. Naisten toimintaympäristöä ja elämänvaiheita Svensson esittelee vivahteikkaasti ja miellyttävän perusteellisesti.

Naisia yhdisti paitsi rakkaus kirjallisuuteen myös rakkaus samaan sukupuoleen. 1920-luvun vapaamielinen ilmapiiri mahdollisti avoimet lesbosuhteet, olkoonkin, että jotkut niitä kavahtivat. Kun Steinin elämänkumppani Alice B. Toklas muutti taloon, Steinin veli Leo sai tarpeekseen. Sisarusten jaettu koti purettiin, eivätkä he välirikon jälkeen enää koskaan tavanneet.

Miesten mesenaatteja ja kirjallisia kuraattoreita

Ingrid Svensson on Tukholman Kungliga biblioteketin kirjastonhoitaja ja kirjallisuudentutkija, joten kirjan lähdepohja on vankka toisin kuin lähteensä piilossa pitävällä Picardilla. (Tosin Picardin teosta ei Svenssonin kirjallisuusluettelosta löydy, vaikka se onkin salonkitutkimuksen klassikko.)

Ett magiskt rum on myös runsaasti kuvitettu, ja sen sivuilta saa elävän käsityksen 1920-luvun salonkien miljööstä. On kiehtovaa saada vanhojen arkistokuvien kautta ikkuna siihen, millaisia sisustuksia salonkien emännät olivat luoneet kulttuurikeskustelujen näyttämöiksi.

Salonkien viehätyksen perustana oli sijainti kodin ja julkisuuden leikkauspisteessä.

Kuten kirjastoalan ammattilaiselle sopii, Svenssonia kiinnostaa erityisesti kirjahistoria eli se, miten salongeissa kätilöitiin kirjojen julkaisuprosesseja. Salonginpitäjät esittelivät kirjailijoita kustantajille, kommentoivat käsikirjoituksia tai jopa ryhtyivät itse kustantajiksi, kuten Sylvia Beach, joka assistenttinsa kanssa parsi kasaan James Joycen Ulyssesta kirjailijan puutteellisista ja raskaasti päällekirjoitetuista käsikirjoitusversioista. Julkaisuprosessi oli Beachille taloudellinen katastrofi, sillä kaikki tulot menivät Joycelle.

Svensson korostaa toistuvasti salonginpitäjien feminististä asennetta, mutta käytännössä salongeissa edelleen asetettiin mieskirjailijat korokkeelle. Monnier’n ja Beachin kirjakauppojen seiniä koristivat etupäässä mieskirjailijoiden valokuvat, ja Gertrude Stein pahastui Beachille, joka omistautui Joycen Ulysses-romaanin kätilöintiin sen sijaan, että olisi edistänyt Steinin kirjailijanuraa.

Yhtä kaikki, salonkien vaikutus aikansa kulttuurielämään on ollut valtava. Salonkien emännät ovat olleet vaikutusvaltaisia kirjallisia kuraattoreita, joille ei löydy vastineita nykypäivän virtuaalisista kuppikunnista tai mediakeskusteluista. Salonkien omanlaisensa viehätyksen perustana oli sijainti kodin ja julkisuuden leikkauspisteessä, mikä teki mahdolliseksi niiden vapauden ja vaikutusvallan.