Italian runoutta 1900-luvulta

Italialaisella kirjapainotaidolla on vuosisataiset, ruhtinaallisen hienot perinteet. Vaikka tiettyä kaavamaisuutta onkin havaittavissa, maan painotuotteitten graafinen taso on yhä ihailtavan tyylikästä. Rolando Pieraccinin Lauttasaari Press on tuottanut upeita taidekirjoja, ja klassisen komea on tämäkin kaksikielinen, lähes 400-sivuinen italialaisen runouden antologia. Kustantaminen on ilo, kun saa tuottaa juuri sitä, minkä itse kokee tärkeäksi. Sellaista tilaisuutta ei monelle satu. Siksi tästä onnellisesta tilanteesta on syytä ruhtinaallisesti iloita ja nauttia.

Rolando Pieraccini kirjoittaa esipuheessaan suorastaan lyyrisesti hehkuttaen valitsemiensa runojen hienouksista, kuten säkeistä, ”joiden kauneus on ylivertaista, tuskallista, liikuttavaa, vaikuttavaa: maagiset säkeet, kirkkaita, kevyitä ja joskus mutkikkaita, täynnä valoa, hienoa suloutta, nuoruuden iloa ja samalla sellaista vienoa ja hiljaista melankoliaa, joka on ominaista kadotettujen illuusioiden aikakaudelle.”

Valikoima on siis henkilökohtainen, ei välttämättä kovin edustava katsaus italialaiseen 1900-luvun runouteen. On ehkä kuitenkin jotenkin tyypillistä, että tämä runous on kovin maskuliinista. Naisia on 33 runoilijasta vain kolme. Yhtä tyypillistä saattaa toisaalta olla se, että runouden yhdeksästä suomentajasta vain kaksi on miehiä!

Miesrunoilijoiden mielessä näyttää selvästikin olevan niin luonto kaikessa kukkeudessaan kuin nainen kaikessa kauneudessaan. Runous on kuin siitepölyä (”come un polline”, Barolini), joka kasvattaa uutta toivoa, taimia, silmuja, ja maailma on ihananimelää likööriä, humalaa loppuun asti. Ahneet mehiläiset (”le avide api”, Bertolucci) työntyvät valkoisiin ruusuihin. Vanheneminen ei haittaa, silti näkee, miten ”kostunut on kukkien / mesi, kasteesta; / ja sielu muistoista” (Betocchi).

On syksy elämässä ja iltamessun aika: ”Ilta on vihreä vesi joka värisee / sormiesi välissä, nurmelta / tuoksuvat pienet rintasi, rakas.” (Bufalino). Capronilla ”Naiset ne tuoksuvat / niin selvästi mereltä”.
.

Cardarelli hokee: ”Amore, amore, come sempre / vorrei coprirti di fiori e d’insulti.” (”Rakas, rakas, kuten aina sinut tahtoisin peittää kukkiin ja solvauksiin”.) Gattolla rakkaus on rakkautta: ”Un’ape zuccherina, / l’amore è brina.” (”sokerinen mehiläinen, rakkaus on huurretta.”) Volponin laulun kohde on nainen kuin granaattiomenapuu. ”Sinä olet nainen / joka muutut kuin vuodenajat / sumuisin silmin.”

Entä sitten nämä miehisen välimerellisen tunteen kohteet itse? Alda Merinin säkeet huokuvat hulluutta ja itkua aina iltaisin. Amelia Rossellin ahdistus toteaa olemisen vaikeudet: ”Liian auringossa elämä joka sammuu, liian varjossa lankakerä joka johdatti majaan, sinun silmäluomiesi turvonnut meri.” Andrea Zanzottolla sentään ”Myöhään laulaa lintu kirsikkapuussa / kesynä minua seuraa nokkonen”.

Tällaisia ja monia muita näkökulmia avautuu, kun selailee antologian sivuja. Suomennosten sanat vaikuttavat joskus ylimitoitetuilta italian lähes arkisten havaintojen rinnalla. Silti runot toimivat kukin laillaan. Samasta asiasta on kuin kaksi versiota, pohjoinen ja eteläinen. Ne kohtaavat onnellisesti runolle alttiissa vastaanottajassa. Silloin Sandro Pennan sanoin: ”Nel cuore é quasi un urlo / di gioia. E tutto é calmo” (”Sydämessä lähes parahtaa / ilo. Ja kaikki on tyyntä.”)

Ruhtinaallisesti siis runouden tyynnyttävää iloa.