Ei ole mitenkään helppoa löytää uutta näkökulmaa toisen maailmansodan tapahtumiin historiallisessa romaanissa. Harvasta historiallisesta tapahtumasta on kirjoitettu yhtä paljon. Erityisesti nyt, kun Auschwitzin vapautumisesta on 75-vuotta, aihe on hyvin ajankohtainen. Hieman harvemmin tätä aihetta on kuitenkaan käsitelty saksalaisten näkökulmasta etenkään fiktiossa.

Naist syövät päivittäin Hitlerille tarkoitettua ruokaa, joka voi olla tai olla olematta myrkytettyä.

Vielä harvemmin aiheesta on kirjoitettu romaania, joka ei käsittele juuri lainkaan holokaustia, joka sijoittuu kauas maaseudulle eristyksiin varsinaisesta sodasta ja jonka päähenkilö on niin neutraali ja viaton sivullinen kuin sotaolosuhteissa nyt ylipäätään on mahdollista olla.

”Hän ei ollut natsi, me emme olleet koskaan olleet natseja. Pikkutyttönä en halunnut liittyä Bund Deutscher Mädel -järjestöön, en pitänyt mustasta huivista valkoisen paidan kauluksen alla. En ole koskaan ollut hyvä saksalainen.” (s. 15)

Suden pöydässä on aiheeltaan rohkea historiallinen romaani. Se kertoo Adolf Hitlerin ruuanmaistajista – kymmenestä naisesta, jotka syövät päivittäin Hitlerille tarkoitettua ruokaa, joka voi olla tai olla olematta myrkytettyä. Kirjailija kertoo kirjansa loppusanoissa saaneensa idean luettuaan artikkelin Hitlerin todellisesta ruuanmaistajasta Margot Wölkistä, joka 96-vuotiaana päätti tuoda kokemuksensa julkisuuteen vaiettuaan siitä yli seitsemänkymmentävuotta. Kirjailija ei koskaan tavannut Hitlerin todellista ruuanmaistajaa yrityksistä huolimatta, sillä tämä ehti kuolla ennen sitä. Aihe ei kuitenkaan jättänyt kirjailijaa rauhaan ja se synnytti romaanin.

Suden pöydässä ei ole ainoa aiheesta kirjoitettu romaani. Samana vuonna aiheesta ilmestyi myös V.S Alexanderin Taster-niminen romaani, jota ei ole käännetty suomeksi. Se perustuu myös Wölkin kokemuksiin. Lisäksi aiheesta on olemassa Michelle Kholos Brooksin näytelmä nimeltä Hitler’s tasters ja Justin Robinsonin ohjaama vuonna 2019 julkaistu lyhytelokuva Guest of Honor.

Kun on pakko selvitä

Romaanin päähenkilö Rosa on tavallinen saksalainen nuori nainen, joka on paennut Berliinin pommituksia maaseudulle appivanhempiensa luokse. Hänen miehensä Gregor on rintamalla. Ikävä kyllä Rosa sattuu asettumaan lähelle pahamaineista Sudenpesää, natsiarmeijan salaista päämajaa, ja hänet tullaan hakemaan ruuanmaistajaksi.

Pikkuhiljaa Rosan arki pelkistyy pelkäksi hengissä selviytymiseksi ja syömiseksi kasarmioloissa, jossa hän on samaan aikaan lähellä ja kaukana natsijohtajasta, yhtä lailla eristyksissä tapahtumista kuin niiden keskiössä. Ainoa keino on lopulta alistua olosuhteisiin. Ja toivoa, että seuraava herkullinen ruoka-annos ei tapa häntä.

Suden pöydässä ei ole mikään perinteinen ääriolosuhteiden selviytymistarina. Sellainen se silti kiistatta on. Se kuvaa ennen kaikkea sitä, miten ihminen sopeutuu mihin tahansa pakon edessä ja alkaa jopa pitää sitä arkipäiväisenä. Päähenkilön prosessi alistumiseen alkaa jo siitä hetkestä, kun hänet pakotetaan natsien palvelukseen ja pikkuhiljaa potentiaalisesti myrkyllisen ruuan syömisestä tulee vain tylsä rutiini muiden joukossa.

”Viikot kuluivat, ja epäluulomme ruokaa kohtaan hälveni samalla tavalla kuin viettelijän sallii vähitellen tulla yhä lähemmäksi. (–) Me kaikki pelkäsimme yhä myrkytystä. Silti kukaan ei pystynyt salaamaan lohtua, jota saimme Griessnockersuppen suussa sulavista mannaryynipalloista tai herkullisesta Eintopfista, vaikka siinä ei ollut sen kummemmin sikaa, nautaa kuin kanaakaan. (–) Vähitellen kyyneleet alkoivat tuntua meistä säälittäviltä.” (s. 54-55)

Viime kädessä vain omalla eloonjäämisellä on väliä.

Alistumisesta tulee ainoa keino selviytyä päivästä toiseen, ainoa todellinen asia. Oman hengen potentiaalisessa uhraamisessa ei ole enää mitään ihmeellistä – päähenkilö järkeilee sen olevan kaikille sodan keskellä eläville lopulta samanlaista. Lopulta alistuminen on Rosalle vain helppo pakotie.

”On helpompaa alistua kuin alistaa. Eivät ihmismassat muistuta naisia vaan toisinpäin.” (s. 121)

Päähenkilön roolina on olla ensisijaisesti tunnekylmä, välillä armotonkin tarkkailija, jota olosuhteet heittelevät, miten haluavat. Rosa on hahmona passiivinen ja häntä ajaa lopulta vain kaikkein alkukantaisimmat tarpeet ja vaistot – viime kädessä vain omalla eloonjäämisellä on väliä. Sellaisenaan hahmo ei ole erityisen sympaattinen, mutta kiitettävän todenmukainen kuva ihmisestä, joka on ajettu ahtaalle ja ajattelee vain hengissä selviämistä seuraavasta ateriasta.

Myrkylliset ihmissuhteet

Suden pöydässä on ensisijaisesti ihmissuhderomaani, vaikka ei mitenkään perinteinen sellainen. Sen ihmissuhteiden kuvaus on sekä sen heikoin lenkki, että parasta antia. Ruuanmaistajanaisten keskinäiset suhteet ja niiden kehitys vihamielisyydestä keskinäiseen vallankäyttöön ja jonkinlaiseen hauraaseen ystävyyden kaltaiseen, on kuvattu kiinnostavasti.

”Olimme vaistomaisesti jakautuneet ryhmiksi. Mutta ei ryhmän sisällä mitään kiintymystä osoitettu. Me yksinkertaisesti kartoimme tai lähennyimme toisiamme kuin mannerlaatat liikkuvat. (–) Ruuanmaistajien välillä ei vallinnut solidaarisuutta. Olimme maakokkareita, jotka kelluivat ja törmäsivät toisiinsa, liikkuivat rinnakkain tai loitoontuivat toisistaan.” (s. 67)

Ristiriitaisuudet värittävät jatkuvasti naisten arkea – nautinto ja kuolemanuhka ruuasta on läsnä päivittäin – joten on loogista, että ristiriitaisuus heijastuu myös naisten välisiin suhteisiin. Toisaalta heidän välillään ei ole solidaarisuutta, ja Rosa jopa halveksii heitä. Samaan aikaan Rosa kuitenkin yrittää löytää paikkaansa heidän joukostaan ja on valmis äärimmäisyyksiin saavuttaakseen edes hauraan yhteenkuuluvuuden.

”Kuinka tullaan ystäviksi? (–) Samaa tapahtuu koulussa, työpaikalla, kaikkialla, missä ihmiset joutuvat viettämään paljon aikaa yhdessä. Ystäviksi tullaan pakon sanelemana. (–) Me vastaan he. Sitä Augustine minulle ehdotti. Me olimme uhreja, nuoria naisia, joilla ei ollut valinnanvaraa. He olivat vihollisia. Asemansa väärinkäyttäjiä.” (s. 69-74) 

Tarve kuulua joukkoon on Rosalle vain yksi tapa selvitä hengissä muiden joukossa. Suhde muihin naisiin jää kuitenkin pinnalliseksi. Samoin muut naiset hahmoina jäävät yhden piirteen hahmoiksi, joilla ei ole varsinaista persoonallisuutta. Tällainen tyypittely voisi toimia novellissa tai toisenlaisessa romaanissa, mutta romaanissa, joka keskittyy ihmissuhteisiin karikatyyriset yhden tyypin hahmot eivät vakuuta.

Romaani olisi ollut kiinnostavampi, jos se olisi keskittynyt naisten keskinäisten suhteiden kehitykseen. Jos naisten väliset suhteet jäävät lopulta ohuiksi, vielä pakotetummalta tuntuu Rosan miessuhteiden kuvaus. Yksi niistä on kuvattu suorastaan kliseisesti. Kielletty suhde valta-asemassa olevaan mieheen kalskahtaa banaalilta ilman mitään uutta tai kiinnostavaa sanottavaa ja muuten kunnianhimoisessa romaanissa se onnistuu latistamaan huolella rakennetun draaman, jota se lupailee alkupuolella. Suhde ei onnistu edes tuomaan miehen hahmoon inhimillisyyttä, vaikka sellaista on selvästi yritetty rakentaa. Hahmo on liian keskeneräinen ja vaikuttaa väsyneeltä stereotypialta vain yhtenä koneiston persoonattomana osana ilman mitään kunnon ristiriitaa.

Helppo kirja vaikeasta aiheesta

Romaanissa ei ole mitään suurta vikaa. Se on helppolukuinen sekä hyvällä, että huonolla tavalla. Modernistisen toteava kieli pitää otteessaan ja se on paikoin karuudessaan kaunistakin. Ennen kaikkea sitä lukee mielellään ja joihinkin lauseisiin jopa pysähtyy mielellään miettimään niiden merkitystä, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. Kääntäjä on nähdäkseni tehnyt hyvää työtä kielen kanssa ja kirjailijan tarkoittama tunnelma välittyy myös käännöskielestä. Myös ajankuva on rakennettu huolella ja näkyy yksityiskohdissa, joihin on selvästi panostettu.

Kaikki kirjassa todella tuntuu viimeisen päälle sodanaikaiselta Saksalta aina tarkoista puvun leikkauksien ja aterioiden kuvauksista lähtien. Taustatöitä on selvästi tehty paljon ja yksityiskohtaisesti ja se näkyy ajankuvana, joka tuntuu elävältä, ei pelkiltä historiallisten tapahtumien luettelolta.

Kirjaa vaivaa suuri sanomisen tarve, mutta kyvyttömyys sanoa tarpeeksi omilla teemoillaan.

Helppolukuisuus ei kuitenkaan ole pelkästään hyvä asia. Silloin, kun kirja kertoo Hitlerin ruuanmaistajista, helposti lähestyttävä ei ole varsinaisesti kohteliaisuus. Ei niin, että vaikeasta aiheesta pitäisi aina kirjoittaa tietyllä tavalla. Kirja tuskin olisi hyötynyt mistään päälle liimatusta rankkuudesta. Päinvastoin viipyilevä arjen muutos ja minimaalinen väkivaltaisuuksien kuvaus toimii tyylillisesti tällaisessa teoksessa huomattavasti paremmin. Kirjan alkupuoli onkin näistä syistä sen parasta antia.

Helposti lähestyttävyyden ongelma on pikemminkin se, että monin paikoin teos tuntuu harmillisesti menevän siitä, mistä aita on matalin. Erityisesti loppua kohden se on liiankin alleviivaava suurissa teemoissaan. Draamallisesti se kompastuu ennalta-arvattaviin ja kliseisiin valta-asetelmiin, jotka jättävät vain huonolla tavalla tyhjän olon.

Kirjaa vaivaakin suuri sanomisen tarve, mutta kyvyttömyys sanoa tarpeeksi omilla teemoillaan. Nykykirjallisuudelle kovin tyypillinen tunneköyhyys paistaa siitä harmillisesti läpi myös silloin, kun se ei tunnu perustellulta.

Suden pöydässä ei missään nimessä ole merkityksetön kirja tai temaattisesti köyhä, ei edes huonosti kirjoitettu tai keskinkertainen. Se on vain liian suuri tarinaansa nähden, eikä tarina näin kerrottuna lunasta suuria lupauksiaan. Tästä syystä kirja on yhtä helppo lukea kuin unohtaakin, sillä kaikesta muodollisesta taitavuudestaan huolimatta se ei onnistu koskettamaan tavalla, joka jättäisi jäljen.

Jaa artikkeli: