Bonalbon musta Ruby

Australian aboriginaalit pääsivät Suomessakin otsikoihin Sydneyn olympialaisten aikaan, kun Kathy Freeman voitti naisten 400 metrin juoksun. Sille, joka silloin havahtui huomaamaan, miten vähän tietää Australian alkuperäiskansan elämästä, on nyt tarjolla helpotusta. Kääntöpiiri-kustantamolta ilmestynyt Ruby Langfordin omaelämäkerta on ensimmäinen suomennettu Australian aboriginaalin kirjoittama kirja – hurraa, vihdoin! Langford on Australian tunnetuimpia aboriginaalikirjailijoita. Hän on kiertänyt luennoimassa kansansa kulttuurista ja tämä bestseller-esikoisteos kuului vuosia maan keskiasteen koulujen lukemistoon.

Jos on allapäin, kannattaa tarttua Langfordin kirjaan: se on todellinen survival-kit. Kukaan ei voi väittää, että Rubyn elämä olisi ollut helppoa. Nämä todelliset selviytymistarinat, joissa huumori ja sisu vievät läpi harmaan kiven, ovat tervehdyttävää luettavaa.

Ruby, omaa sukuaan Anderson, syntyy 1934 australialaisella lähetysasemalla. Äiti häipyy, kun tyttö on kuusivuotias. Ruby kasvaa isän ja erilaisten kasvattivanhempien hoivissa, asuu metsäleirillä ja Bonalbon kylässä. 16-vuotiaana hän tulee ensimmäistä kertaa raskaaksi ja saa sitten ajan myötä yhteensä yhdeksän lasta. Miehet vaihtuvat, menevät ja tulevat; äidin on jaksettava pitää lapsikatraansa leivässä ja lihassa. Kirjan huikeimpiin kohtiin kuuluvat kuvaukset elämästä Australian takamailla, kun lapset ovat vielä pieniä ja perhe asuu erämaaleirissä. Ruby koettaa laittaa ruokaa ja huolehtia lapsista; mies käy töissä milloin missäkin ja katoaa välillä päiväkausiksi. Langford näyttää, että aboriginaalikulttuurissa tavallisimmin naiset ovat se kivijalka, joka pitää elämää kasassa; miehiä vie viina ja vietti.

Metsäleireistä ja slummikylistä Langfordin pesueen tie vie Sydneyyn ja sen köyhiin kaupunginosiin, joissa varastelut ja pikkurikokset ovat arkipäivää. Mitään pyhimysmäistä kuvaa Langford ei itsestään kaiken keskellä maalaa. Hän kuvaa myös vuosia, jolloin tyttärensä kuoltua ryypiskeli rankasti ja kulutti aikaa Sydneyn kapakoissa, samoin äkkipikaisuuttaan: yhden jos toisenkin kerran hän rusikoi petollisia miehiään mustelmille.

Langford kirjoittaa realistisesti ja suorasanaisesti, koristelematta. Vaikka hän vain yksinkertaisesti kuvaa tapahtumat aikajärjestyksessä, teksti ei ole puisevaa tai luettelomaista. Täytyy ihmetellä uskomatonta muistia: Langford on aloittanut kirjan kirjoittamisen yli 50-vuotiaana, mutta muistaa yksityiskohtaisesti pieniä, konkreettisia asioita lapsuudestaan asti. Juuri näitten detaljien runsaus tekee kuvauksesta kiinnostavaa: miten nokkasiilistä irrotetaan piikit ennen kuin se heitetään nuotioon paistumaan; miten nuori Ruby valmistautuu tansseihin korkeissa koroissa ja kellohameessa, panee huuliinsa Mariposa-huulipunaa ja kasvoihinsa Three Flowers -talkkia. Henkilökohtaisen otteen ja ronskin huumorin ansiosta tekstissä on imua.

Ruby Langford on kesäkuussa 2000 kirjoittanut jälkisanat varta vasten tätä suomennosta varten. Hän kertoo alkaneensa kirjoittaa, kun tajusi, ettei australialaisille kerrottu totuutta historiasta eikä aboriginaalien kohtalosta valkoisessa kolonisaatiossa. ”Ajattelin, että kuivien tilastojen sijasta valkoisten olisi parempi lukea minun tarinani, jotta he voisivat syvemmin ja tunneperäisemmin ymmärtää, mitä on tapahtunut.” Tämän tavoitteen Langfordin värikäs omaelämäkerta kyllä lunastaa.