Søren Kierkegaardin (1813-1855) valtaisasta tuotannosta ei ole suomennettu kuin murto-osa. 1980-90-lukujen mittaan tilanne on vähin erin parantunut Torsti Lehtisen suomennosten ansiosta, mutta esimerkiksi Kierkegaardin pääteoksen ”Enten-ellerin” (Joko-tai) kokonaissuomennosta yhä odotetaan. Viimeisimpänä Kierkegaard-kääntäjäksi on ryhtynyt tutkija Olli Mäkinen. Hän on suomentanut teoksen ”Toisto” (Gjentagelsen), joka alun perin ilmestyi vuonna 1843 yhtä aikaa kahden muun Kierkegaardin teoksen kanssa. Mitä sopivimmin toinen näistä, ”Pelko ja vavistus” – ”Toiston” ilmeinen rinnakkaisteos – ilmestyi hiljattain Torsti Lehtisen suomentamana.

’Toisto’ on eräs Kierkegaardin filosofian keskeisistä käsitteistä. Filosofi ei määrittele sitä teoksessaan suoraan, vaan se saa ilmauksensa eräänlaisen fiktiivisen esimerkkitapauksen kautta, joita Kierkegaard harrasti laajemminkin käsitteenmäärittelyjen tai filosofisen argumentaation sijaan. Tämä liittyy Kierkegaardin juhlimaan subjektiivisuuteen: hänen mukaansa totuus ei ole abstraktioissa vaan yksilön ainutkertaisessa kokemuksessa.

Teoksen kirjoittajaksi merkitty Constantin Constantius – eräs tekijän lukuisista pseudonyymeistä – pohtii tarinassa toiston mahdollisuuksia käyttäen esimerkkinä omia sekä nuoren tuttavansa vaiheita. Toisto liittyy Kierkegaardilla elämän valintatilanteisiin, joissa ihminen on vastakkain absurdin kanssa: maailmassa on toistuvasti valittava, miten luovia mielettömissä tilanteissa. Constantin Constantiuksen nuori ystävä joutuu tähän tilanteeseen rakastuessaan. Nuorukainen takertuu rakastettuunsa liki sairaalloisesti vakuuttuakseen lopulta harmonisen suhteen mahdottomuudesta. Tilanne on nurinkurinen: nuorukainen on kiihkeän rakastunut ja hänen tunteisiinsa vastataan, mutta silti hän ryhtyy Constantin Constantiuksen avustuksella monimutkaiseen operaatioon päästäkseen eroon rakastetustaan.

Kierkegaardin mukaan aito toisto auttaa ulos mielettömistä tilanteista mutta vain uskonnollisella eksistenssitasolla, jonka hän erottaa esteettisestä ja eettisestä. Kierkegaardin ihanne on uskon sankari, joka absurdin edessä uskaltaa luottaa Jumalaan niin, että on valmis riskeeraamaan kaiken. Silloin toisto tulee merkitsemään uutta alkua: kaiken riskeerannut uskova saa kaiken takaisin.

”Toiston” nuorukainen pohtii Jobin tarinaa esimerkkinä aidosta toistosta: Job luottaa Jumalaan silloinkin, kun tämä absurdisti ryhtyy häntä vainoamaan. Lopulta luottamus palkitaan uudella, entistä paremmalla elämällä. Kierkegaardin toinen raamatullinen esimerkki uskon sankarista on Aabraham, joka on ”Toiston” rinnakkaisteoksen ”Pelon ja vavistuksen” aiheena. Näissä esimerkeissä toisto on palkinto siitä, että ihminen säilyttää uskonsa absurdinkin edessä: koetuksen jälkeen uskova saa mahdollisuuden toistoon, uuteen alkuun.

Sen sijaan ”Toiston” nuorukainen ei koe teoksessa aitoa toistoa. Hänen valintansa absurdissa tilanteessa ei johda mihinkään ratkaisuun, sillä häneltä puuttuu luottamus Jumalaan ja sen mukana hullunrohkea heittäytymiskyky. Kierkegaard vertaa uskoa rakkauteen: rakastajan on takerruttava rakastettuunsa yhtä epätoivoisesti kuin uskova takertuu Jumalaan, vailla mitään takeita suhteen onnistumisesta. Job ja Aabraham jaksavat koetuksissakin rakastaa Jumalaa; ”Toiston” nuorukainen sen sijaan luovuttaa kesken kaiken ja pakenee rakastettuaan.

”Toiston” esimerkkitapaus on siis tähdätty todistamaan, ettei aito toisto ole mahdollista esteettisellä ja eettisellä eksistenssitasolla vaan yksin uskonnollisella, jota Job ja Aabraham edustavat. Kierkegaard katsoo, että vain mieletön ja perusteeton usko Jumalaan on aidon eksistenssin tae, muunlainen oleminen on teeskentelyä.

Tällainen äärisubjektiivisen uskon vaatimus herättää välittömästi epäilyjä. Kuinka pitkälle itse kunkin yksilön sisäiseen ääneen voi luottaa? Uskonnollinen subjektivismihan voi olla myös esimerkiksi vaarallista fanatismia. Yhtä lailla ”Toisto” panee pohtimaan, kuinka yleispätevänä Kierkegaardin käsitystä olemassaolosta voidaan pitää. Eikö filosofi näytä varaavan aidon eksistenssin mahdollisuuden vain miehelle kirjoittaessaan siitä korosteisesti miehen näkökulmasta? ”Toistossa” subjektiivisuus on miehen subjektiivisuutta, kun taas nainen jää yksinomaan objektiksi.

”Toiston” ongelma teoksena on sama kuin Kierkegaardin koko tuotannossa: vaikeaselkoisuudestaan ja epämääräisyydestään tunnettu filosofi ei artikuloi ajattelunsa pääpiirteitä yksiselitteisesti, vaan ne on hahmotettava puolifiktiivisistä, ironisista teksteistä. ”Toistokin” on filosofiseksi tutkielmaksi merkillinen, hajanainen ja hankalasti avautuva teos, eikä siinä toisaalta ole vastaavia kaunokirjallisiakaan arvoja, joiden vuoksi sitä lukisi irrallaan sen filosofisesta sisällöstä. ”Toiston” lukukelpoisuutta parantaa Kierkegaardin kuuluisa ironia, mutta kokonaisuutena teos ei helposti hahmotu.

Olli Mäkinen onkin hyvällä syyllä varustanut sujuvan käännöksensä esipuheella ja runsailla alaviitteillä. On kuitenkin vahinko, että niistä puuttuu olennainen: Mäkinen ei selkeästi esittele teoksen filosofista taustaa, ei edes toiston käsitettä, joka olisi teoksen ymmärtämisen keskeinen avain. Sen sijaan hän tyytyy osoittamaan teoksen yhteydet Kierkegaardin henkilöhistoriaan sekä – sinänsä ansiokkaasti, melkeinpä liikainnokkaastikin – selittämään yksityiskohtia. Niinpä ”Toiston” suomenkielinen laitos tekee tanskalaisfilosofille kunniaa: se ei tingi alkuteoksen kierkegaardilaisesta omituisuudesta.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa