Meitä vasten hukkuneet

Saara Metsärannan esikoiskokoelman mainosteksti houkuttelee lukijoita pariinsa näin: ”Kirjan ensimmäinen versio on kirjoitettu Metsärannan työskennellessä Silja Linella, ja meren läheisyys on aistittavissa kirjan sivuilta.” Teoksen samean läpinäkyvät kansiliepeet sisältävät tietoja niukemmin, perinteiset henkilötiedot ja maininnan Nuoren Voiman runokilpailun voitosta. Ainoana vihjeenä teoksen yhtenäisestä aiheesta on takakannen lakoninen: ”28.09.1994 / yö on sama”. Päivämäärä ei ole historian ikonisimpia, mutta sen merkitys palautuu mieleen kokoelman avatessa. Ensimmäinen kokoelman kymmenestä osiosta, kuten lähes kaikki seuraavatkin, alkaa Estonia-laivan uppoamiseen liittyvällä sitaatilla.

Miten 2000-luvun Silja Line ja 1990-luvun Estonia liittyvät toisiinsa? Tämä ulkokirjallinen mysteeri ratkesi harmittavankin helposti, tutustumalla Nuoren Voiman artikkeliin, jossa Metsäranta kertoo nähneensä laivalla työskennellessään unen. Unessa haamu tunkeutui laivan pohjasta sisään. Tämä tapahtui Estonian uppoamispaikan liepeillä. Haamuja löytyy myös kokoelman runoista.

Sitaatit voivat muistuttaa runoa, kuten todellinen katkelma Estonian tutkimusraportista.

Kun haamut ankkuroidaan tositapahtumiin, miten suhtautua? Vuoden 1994 Estonian uppoamisesta ajatukset kulkevat helposti neljä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Titanic -elokuvaan, jonka uppoamiskohtauksesta välittyy suuren budjetin Hollywood-elokuvaksi kohtalaisen aito hätä sekä pelastumisjärjestykseen liittynyt taloudellinen epätasa-arvo. Elokuvan ikonisimmat hetket ovat kuitenkin romanttisia kohtauksia kahden päähenkilön välillä. Harvalla lienee yhtä romantisoitua kuvaa Estonian uppoamisesta. Ehkä Viron ja Suomen välinen merimatka on jo lähtökohtaisesti vähemmän romanttinen, mieleen tulevat virolaisten työmatkat ja suomalaisten viinaralli.

Metsärannan kokoelmassa leikitellään historiallisella aiheella kiinnostavammin kuin James Cameronin mammuttielokuvassa, jossa jännite on historiallisen fiktion pakollinen sivutuote. Meitä vasten hukkuneissa se on teoksen läpäisevä ja merkityksellinen, kiehtova elementti. Sitaatit voivat muistuttaa runoa, kuten tämä todellinen katkelma tutkimusraportista: ”vaikutti siltä kuin vesi olisi tullut vastaan poimiakseen ihmisiä, pari kerrallaan ja vetänyt heitä alas.” Välillä todellinen maailma taas tunkeutuu runollisemman kuvailun keskelle: ”– / sy vyyksiin valojen mukana / Silja Europa Estonia Did you call mayday … / hylky levääntyy kuin lahoava rautalato / –.”

Pinnan alle

Meitä vasten hukkuneissa on kiinnostavaa pelailua faktan ja fantasian välimaastossa, mutta lopulta painopiste kallistuu fantasian puolelle. Inhimillisestä ja historiallisesta aiheestaan huolimatta teos tuo mieleen uuden luontorunouden, kuten Pauliina Haasjoen. Runot aaltoilevat ympäri sivuja, pärskyvät ja hajoavat pisaroiksi. Jokaisen 6-10 sivun mittaisen osaston voi mieltää omaksi runokseen. Teoksessa on erinomaisia lyhyempiäkin fragmentteja, mutta selvästi palkitsevin lukutapa on soljua meren mukana osasto kerrallaan.

Teoksen muoto ja sisältö kulkevat rinnan: runojen aaltomainen liike toistuu runojen aineksessa. Haamujen kansoittaman myyttisen meren seasta pilkahtelee pintaan arkisen ja teollisen maailman merkkejä, autokansia ja moottoriöljyä. ”suola irrottaa / Baltic Princessin pohjasta maalia / koivunlehti rapisee vastarannalla”. Sama toistuu teoksen rakenteessa. Osastojen dokumentaariset epigrafit katkovat kokonaisuutta, joka toimisi yhtenä pitkänä runonakin.

Laivat ja ihmiset painuvat alas, kuolleet pyrkivät pinnalle.

Runojen puhuja jää mysteeriksi. Haamutko merestä laulavat vai meri itse? Rytmiltään runot ovat rauhattomia ja rimpuilevia, liike joka on ominaista sekä merelle että kokoelmassa kuvatuille haamuille. Aaltomaisen sivuliikkeen lisäksi toinen kokoelmassa toistuva ja kertautuva liikesuunta on ylhäältä alas ja päinvastoin. Laivat ja ihmiset painuvat alas, kuolleet pyrkivät pinnalle. Hukkuneet eivät tyydy osaansa pohjassa vaan rakentavat kaarnalaivoja ja pyrkivät maihin.

Meitä vasten hukkuneissa on samanlaista kiehtovaa alkuvoimaa kuin Timo K. Mukan kirjoissa tai Teuvo Tulion elokuvissa. Aistin kokoelmasta luvatun meren läheisyyden, mutta se oli erilainen kuin odotin. Metsärannan kuvaama meri on mielipuolinen paikka. Hukkuneet kynsivät tietään metallin läpi, kokevat kummallisia muodonmuutoksia ja kummittelevat eläville. Aaltojen ääni on yksi suosituimmista rentoutumisharjoituksien taustaäänistä, mutta tätä kokoelmaa ei voi suositella kyseiseen tarkoitukseen. Meitä vasten hukkuneiden meri ei kuiskaa vaan huutaa.