Auringonkierto

Jo aiemmilla kokoelmillaan Siivekkäät ja hännäkkäät (2001) sekä Huoneiden kirja (2003) suuria lupauksia herättänyt Saila Susiluoto on suosimansa formaatin puolesta luokiteltavissa proosarunoilijaksi, mutta asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Siinä missä viime vuosina yhä yleisemmäksi käynyt proosarunous lankeaa usein myös lauseen tasolla valitettavan proosalliseksi, voidaan Susiluodon ansioksi laskea se, että hänen melodinen suhteensa kieleen tavallaan kavaltaa kyseisen muotoratkaisun. Niinpä olen taipuvainen pitämään häntä sittenkin lyyrikkona, vieläpä poikkeuksellisen lahjakkaana lyyrikkona.

Susiluodon edellisissä kirjoissa huomiotani herätti taitava sadunomaisen narratiivin hyödyntäminen. Varsinkin Huoneiden kirja onnistui luomaan levottomasti väreilevän atmosfäärin, jossa lastenkamarin rekvisiitasta liu’uttiin vaivattomasti kummitustalomaiseen dekadenssiin ja takaisin. Muistan siinä vaiheessa ajatelleeni, että muuan vanha fraasi saattaisi päälaelleen käännettynä kuvata Susiluodon runojen tunnelmaa: näissä säkeissä jokaisella poutapilvellä on lyijynkarvainen reunus.

Kohti avoimempia vesiä

Kuinka sitten mahtaa olla uuden Auringonkierto-kokoelman laita? Tuoko se kenties jotakin lisävalaistusta Susiluodon kirjailijakuvaan? Oikeastaan tekisi mieli vastata sekä kyllä että ei. Auringonkierto tarjoaa varmaotteista jälkeä aikaisempiin teoksiin perehtyneille, mutta toisaalta olen näkevinäni temaattisen painopisteen siirtyneen hiukan; jos Huoneiden kirjassa vaikutuksen teki tietynlainen salaisuutta ja uhkaa tihkuva ilmapiiri (kuten monesti on puhuttu ”aikuisten saduista”), näyttäytyy Auringonkierron materiaali mielestäni jotenkin tunteellisesti avoimempana ja sitä kautta ehkä haavoittuvampanakin. Ja sehän on toki tervetullutta, sillä henkilökohtaisella äänensävyllä on taipumus voittaa lukijan luottamus puolelleen nopeammin. Susiluoto tosin rakentaa syklinsä vaihtelevista kertojanäänistä, joten eri näkökulmien myötä syntyy osittain kubistinen vaikutelma.

Joka tapauksessa, molemmissa kirjoissa on kyse etsimisen ja jossakin horisontissa häämöttävän lunastuksen problematiikasta, jolloin tekstuaalisen kudoksen monikerroksisuus johtuu siitä, että vaelluksen voi tulkita tapahtuvan yhtä lailla mielen kuin fyysisen todellisuuden syövereissä. Ja kun runoudesta on kyse, yhtä lailla kielen kuin mielen syövereissä. Mutta siinä missä Huoneiden kirjassa vaellettiin tiheimmillään jopa klaustrofobisen oloisessa labyrintissa, tuo Auringonkierto aiheeseen uutta perspektiiviä siirtymällä kauas neljän seinän ulottumattomiin; tällä kertaa etsijän kohtalona on olla jokaiselle ilmansuunnalle altis. Tai niin kuin Susiluoto asian kauniisti ilmaisee: ”Sydän, levoton lippu, kaikkien tuulien purje.”

Ihmissuhteet ovat tässäkin kokoelmassa alati läsnä. Kohtaamisten ja erojen loputon vuoropuhelu kiteytyy runojen kielessä väistämättä paradokseina, joita viljelemällä lyyrikot saavat joskus niskaansa syytöksiä ”tahallisesta vaikeaselkoisuudesta”. Kirjallisuuden historia toki pursuaa vähemmän mairittelevia esimerkkejä tällaisesta omahyväisestä hermeettisyydestä, mutta synnynnäisen runoilijan – kuten tässä tapauksessa Susiluodon – kohdalla asia liittyy paljon perustavampaa laatua olevaan yhteyteen vallitsevan todellisuuden kanssa; mikäli tämä maailma on läpeensä ristiriitainen luomus, on sitä myös kuvattava sen omilla aseilla, jolloin sellainenkin kiusankappale kuin oksymoron alkaa tuntua kumman luontevalta tyylivalinnalta.

Esimerkiksi heti kokoelman avauslehdellä tulee vastaan säepari: ”Vapaa taivaanlintu, / Taivaan korkeuteen kytketty.” Susiluoto kirjoittaa tässä nähdäkseni eräästä olemassaolon suurimmista kiistakysymyksistä, eli siitä, onko mahdollista olla samanaikaisesti johonkin sitoutunut ja jostakin vapaa. Ristiriitaa voidaan lähteä kerimään auki kummastakin päästä: Voivatko kahleet toisinaan vapauttaa ihmisen (tai runon ankara muoto antaa parhaiten ilmi sen pidättelemättömän sisällön), ja toisaalta, voiko liiallinen vapauden tunne johtaa kiinnekohtien puutteen myötä lopulta silkkaan lamaantumiseen (minkä voisi rinnastaa ns. kirjoittajan blokkia potevan henkilön kauhuun valkean liuskan edessä)? Ensimmäinen vaihtoehto tuo mieleeni pianistilegenda Glenn Gouldin, joka ilmoitti haaveilevansa vangin urasta, jotta kykenisi tajuamaan sisäisen liikkumatilan maksimoimisesta jotakin. Jälkimmäinen taas muistuttaa eksistentialistien ahdistuksesta, ja miksei myös sellaisista kirjoittajista, jotka väittävät, ettei heillä ole lainkaan esikuvia tai minkäänlaista yhteyttä traditioihin – jokaisella kun nyt sattuu olemaan oma luku- ja kokemushistoriansa, halusipa sitä tai ei.

Ihmisen ja auringon kierrosta

Kokoelman loppupuolella Susiluoto kirjoittaa: ”Ollakseen täysi on lainattava valonsa, maksettava kaikki takaisin. Niin kuin emme loppuisi. Niin kuin aika riittäisi sellaisiin velkoihin. Jos riehuu miekka kädessään, tappaa vastaantulijat, vieraan, jonka maille astuu. Sydän repeää kun ei tunnista surua, mutta kenen.” Runon dialektiikan voi ymmärtää monella eri tavalla, mutta huomasin varsinkin ensimmäisen lauseen kohdalla miettiväni eckhartilaista ideaa vaalittua kohdetta koskevan kuvan tuhoamisesta, jotta tämä kohde itse astuisi tilalle. Vain tyhjentynyt malja voi täyttyä. Jos ihminen sitä vastoin tekee äärettömäksi koetusta asiasta kuvan, hän tulee tahtomattaan alleviivanneeksi juuri päinvastaista, sillä mikäpä olisi parempi todiste jonkin asian rajallisuudesta, kuin piirtää sille ääriviivat. Kuten tiedetään, tällaiset läntisen mystiikan piirissä siinneet näkemykset ovat läheistä sukua esimerkiksi zen-buddhalaisuuden vastaaville ideoille.

Viimeinen lause on myös sangen monimielinen, ja koska se lähestyy mysteeriä ikään kuin vastakkaisesta suunnasta, joudun pohtimaan itse kommunikaatiovälineen eli kielen roolia koko jutussa. Jos mieltäisin mainitun miekan kynäksi, otaksuisin sydämen repeävän sen vuoksi, ettei surulle kyetä antamaan kyllin tarkkaa nimeä. Paikantamaton kipu on kipua juuri epämääräisyytensä tähden, eikä se suo kantajalleen rauhaa, ennen kuin läpivalaiseva sana on laukaissut surun. Ja koska nimeäminen on myös eräs kuvaamisen tapa – eli lankeemukselta ei tässä mielessä voida välttyä – olisi annetun nimen oltava niin sanoakseni kuvaton kuva; se ei naulitse kohdetta paikalleen vaan päästää sen irti. Eräässä toisessa runossa Susiluoto ilmaisee melankoliansa mielestäni juuri tämänkaltaisella tavalla: ”Yhä tunnen henkäyksesi sisälläni / niin kuin varjoa joisi, valon muisto.”

Mitä Auringonkierto-kokoelman vaikutteisiin ja viittauksiin tulee, tietty homeerinen tematiikka tuntuisi jo matka-aiheenkin vuoksi läpäisevän teosta. Kotiinpaluun makua on valoisassa päätösrunossakin, ja vaikka mantereen sijasta edessä leviää ulappa, voi sen katsoa kuvastavan hyväksymisen ja sovituksen kautta tapahtuvaa kotiutumista oman tajunnan avaruuteen: ”Ulappa, noin paljon sinistä putoamassa juuriltaan / Noin paljon sinistä juuri räväyttämässä siipiään / Ovet kitistään auki suurella kammella: / niin valoisaa ettei siihen aurinko yksinään pysty.” Odysseuksen lisäksi vihjeet saattavat koskea muitakin kreikkalaisen mytologian hahmoja, kuten Kirkeä, Kyklooppia ja Ikarosta. Lisäksi olen huomaavinani teksteissä alluusioita ainakin Kalevalaan sekä Liisan seikkailuihin niin Ihme- kuin Peilimaassakin.

Auringonkierto pysyy dynamiikkansa puolesta erinomaisesti koossa ottaen huomioon, että sen pituus on toistasataa sivua. Ehkä mukana kulkeva tarinallisuuden juonne auttaa asiaa, mutta näin mittava kokoelma vailla täyterunoja on minusta jo sinänsä saavutus. Vaikka usein puhutaankin siitä ”vaikeasta kolmannesta kirjasta”, Susiluoto osoittaa teoksellaan läpäisevänsä testin kevyesti. Muistelen hänen sivunneen jossakin taannoisessa Nuori Voima -lehdessä keittotaitoon liittyviä seikkoja, joten rohkenen hakea loppuvertauksen japanilaisen kokkikoulutuksen puolelta: sen verran tarkasti Susiluodon säilä leikkaa, että hänelle voitaisiin minun puolestani myöntää poeettinen pallokalalisenssi.