Siivekkäät ja hännäkkäät

”Olipa kerran maailma, samanlainen kuin tuntemamme, erilainen kuin tämä. Sinne pääsi unissaan. Sinne pääsi jos oli kipeä. Niityllä lenteli lintuja. Ja suseja huusivat lapset. Ja susia, lupasi nainen, jokaisen linnun sisällä oli lintu ja hännäkäs, näin jatkui loputtomiin.”

Saila Susiluoto avaa esikoiskokoelmansa Siivekkäät ja hännäkkäät klassisesti, niin kuin satu ja kertomus avataan. Luodaan puitteet ja lavastus. Kuvataan maisema ja toimijat, mennään suoraan tilanteeseen ja ilmaistaan, miksi tarina alkaa. ”Nainen sanoi: nyt kerron aikuisten sadun. Kerron sen koska olen lapsi ja kipeä. Kerron sen itselleni ja sinulle…”

Elämä on tarua ihmeellisempää. Totuuden kertoakseen on valehdeltava. Arki ja ihmisten kipeät suhteet ovat niin mutkikkaita ja surrealistisia, että ne tarvitsevat suodattimekseen sadun voimaa. Mistä ei voi puhua, siitä on kerrottava satu.

Susiluoto kertoo lukijalle proosarunoissaan ihmissuhdetarinan, mutta ennen kaikkea hän kertoo sen itselleen. Ei kannata silti pelätä, että hänen tarinansa haiskahtaisi terapiatekstiltä. Viileä etäännytys ja ulkopuolisen tarkkailijan rooli ovat hänen tyylikeinojaan, jotka kulkevat kokoelman mukana, kunnes kirjan ympyrä eheästi sulkeutuu. Kokoelman voima on sen yhtenäisyydessä. Jokainen runo palvelee kokonaisuutta. Toisaalta tämä on myös kirjan akilleen kantapää. Kun ilmaisun kuvasto toistaa ja varioi itseään alusta loppuun saakka, lukija ei saa suvantoa, missä sulattaa kokemaansa. Mutta ei siitä miinusmerkkiä kannata lisätä. Runo vaatii aina uudelleen ja uudelleen lukemista. Hyvä runo. Kestävä runo.

Susiluodon teksti vilisee oivalluksia, jotka lukija voi asettaa peiliksi eteensä. Kun alkuosan kahden ihmisen suhde alkaa laventua, runoilija kertoo ”Viisi satua espoolaisista rivitaloista.” Lukija voi miettiä, onko teksti osuvaa kuvaa lähiöstä vai Satua tästä maasta, kuten Susiluoto osastonsa otsikoi. ”Lapset huutavat, eikä kumisaappaita koskaan löydetä. Rukkaset läiskivät poskille, lapset takertuvat maitoisina helmoihin, helmat kastuvat verestä. /…/ Kukaan ei tarkoita pahaa, ei kukaan kauhean hyvää, liljat kukoistavat, lapset kukoistavat, rakkaus kukoistaa ja valhe.”

Kokoelman edetessä symboliikka ja metamorfoosit saavat yhä enemmän sijaa. Susiloudon faabelista voi löytää viittauksia ikiaikaiseen kertomus-, satu- ja mytologiaperinteeseen, jonka jatkumoksi hänen runonsa asettuvat. ”Niin niin, sanoi hovineito, pyöräytti silmiään kun prinsessa ei nähnyt, kerrotaanpa toisillemme tarinoita. He aloittivat, niistä ei tullut loppua, he ovat siellä yhä. Jos he sulkevat suunsa, kaikki katoaa.”

Tuhannen ja yhden yön tarinoissa sadun loppu olisi merkinnyt kertojan kuolemaa, ja samoin on Susiluodon runossa. Ihmisen jatkuva sisäinen tarina on hänen olemassaolonsa edellytys.

Vaikka Susiluodon tematiikka aukeaa välillä ulospäin, kokoelman edetessä hänen tunnerekisterinsä kiertyy runon Minän ympärille yhä tiukemmin. Loppuosan tekstistä kasvaa kokijan katharsis, ja itkun puhdistava voima huuhtelee runoja. Muutoksia tapahtuu kuin Ovidiuksen Metamorfooseissa ikään: naiselle kasvaa häntä ja kultaiset kulmahampaat, ohimoilta puhkeavat sudenkorvat ja hän puhuu ”ensin viehkeästi, sitten kummasti kuin kömpelö käärme…”

Susiluodon kirjassa on kyse ihmisten kohtaamisesta ja erkanemisesta. Tunteiden, toiveiden ja halujen ristiriidasta. Elämästä, jossa tosi ja haave leikkaavat toisensa. Keveyttä ja huumoria tekstiin mahtuu vähän. Lohtua kyllä: ” Täytyy alkaa joulupukiksi itselleen, sillä joulupukki on hyvä, antaa kaiken anteeksi.”

Lauseen tasolla teksti on viimeisteltyä. Silti Susiluodon runossa rönsyää sanojen magia ja loitsu. Kieli on sakeaa symboliikasta ja merkityksistä, runot niin saman mittaiseen muottiin sovitettu, että loppua kohden lukijan tarkkaavaisuus on koetuksella. Kun kirjoittaja luopuu kahdessa tekstissä proosarunon mitasta, tai tekee lyhyemmän runon, kokonaisuus hengittää heti vapaammin.

Satuun olisi hyvä sorvata opetus tai julistus, mutta sen sudenkuopan kirjoittaja välttää. Kokoelma palaa lähtöpisteeseensä ja jättää silti jatkon auki: ”Soturi seisoo tuolla, hän loittonee koko ajan. Kohta hän on pieni piste. Mutta, hän sanoo, elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista. Hän sulkee kirjan, peilit joenpohjissa sälähtävät rikki. Olipa kerran maailma, hän nauraa, eikä siitä tule loppua.”

Sen pituinen se. Susiluodolla on omintakeinen ääni ja vahvakuvastoinen tekstimaailma. Kun mietin, mistä lähteestä esikoisrunoilija jatkossa tekstiään ammentaa, tuli mieleeni, että Susiluoto saattaa hyvinkin olla prosaisti runoilijan kaavussa.