Tulva

Uutuusromaanillaan Tulva Sami Parkkinen sekä yllättää että ei. Se, että mieskirjailija kirjoittaa psykologisen ihmiskuvan naisesta, ei ole uutta – esikuvia on Juhani Ahosta lähtien. Se sen sijaan hiukan säpsäyttää, että keskeiseksi teemaksi nousee naistenlehtienkin uutterasti kaluama ”kiltin tytön syndrooma”. Teemansa kautta Tulva liittyy kuitenkin Parkkisen edellisiin romaaneihin Ihmepuun lehdet (1997) ja Teo (2000), joissa molemmissa on kyse identiteetin löytämisestä ja elämän hallinnasta.

Tulvan päähenkilö Marja on kolmikymppinen jämähtänyt avovaimo, joka ajautuu suhteessaan kriisiin. Miehen toisesta naisesta kasvaa hänelle yliluonnolliset mitat saava vihan kohde, jota hän ei pysty edes ajattelemaan oikealla nimellä: reviirin valtaaja on yksinkertaisesti Hirviö. Loukkaavassa tilanteessa Marja ei kuitenkaan osaa vaatia sen paremmin muutosta kuin hyvitystäkään vaan pakenee koko kuviosta. Suomenjoella, lapsuuden mummolan maisemissa, hän haaveilee aloittavansa opinnot mutta joutuukin puolivahingossa vaikeuksissa olevan lomakylän emännäksi ja kyläläisten vainoaman yrittäjän pelastavaksi enkeliksi.

Pakomatkan kuvauksen lomassa selittyy Marjan kiltteyden tausta. Lapsuuden kodissa mukauduttiin mieleltään haavoittuneen isän mielialoihin, aikuinen Marja taas on ajautunut työssä nääntyvän äitinsä tueksi ja alkoholistisisaren lasten hoitajaksi. Ainoa henkireikä on ollut suhde avomieheen ja haave tulevasta lakinaisen urasta – joka sekin osoittautuu itsepetokseksi. Marjan reagointi näyttäytyy perheen jäsenille tyypilliseksi. Äiti hukuttaa ongelmansa työhön, isä vaikenemiseen ja lähipubiin, sisar alkoholismiin ja alati vaihtuviin miehiin. Heissä kaikissa on patoutunutta vihaa, kuten Marjassakin.

Marjan vihan suora vertauskuva on keväistä jääpeitettään luova joki, jonka koko tarinan ajan odotetaan tulvivan yli äyräidensä. Jokikuvasto nivotaan myös Marjan uuden elämän miehiin: joen suojelua ajavaan ja kipeää salaisuutta kantavaan Ariin, öisiä puheluita soittavaan voimalamieheen Lumioon, joka pystyy kontrolloimaan kosken voimaa muttei omia tunteitaan, ja kunnan elinkeinoasiamieheen Verälään, joka nimeään myöten on koko ajan rajalla, puoltaan kyselemässä ja järjen tieltä mielettömyyteen sortumassa.

Parkkisen teesi on, että elämä on spiraali, jossa menneisyyttä ei pääse pakoon. Konkreettisena todisteena ovat Marjan perään lähetetyt sisaren lapset ja Arin Ruotsiin jätetty poika, jotka kaikki löytävät turvan Marjan sylistä. Tällä ”toisella kierroksella” Marjan tilanne on kuitenkin uusi. Hän valitsee itse ja omilla ehdoillaan, löytää itsestään pikemmin emon kuin juristin, pikemmin kumppanin kuin miellyttämään pyrkivän pikkuvaimon. Romaanin lopussa tulee itkukin, se joka sulattaa patoutuneen vihan.

Vaikka henkilöasetelma onkin erilainen, Parkkisen romaani tuo mieleen – ehkä maisemien ja päähenkilön nimen vuoksi – Juhani Ahon Juhan, jossa myös on eksyksissä oleva nainen ja jonka kulminaatiokohtaukset myös näytellään joen rannalla. Juhan tavoin Tulvakin kääntyisi luontevasti elokuvaksi, sillä siinä on sekä kauneutta että likaista raadollisuutta ja hillittyjen ilmeiden takana hiillostavia tunteita.

Kirjoittajana Sami Parkkinen etenee teos teokselta yhä yksinkertaisempiin kuviin ja yhä rauhallisempaan ja kiteytyneempään ilmaisuun. Uransa varrella häntä on verrattu milloin Bulgakoviin, Marqueziin ja Bukowskiin, milloin taas Hyryyn, Mereen tai Skiftesvikiin. Tulvan perusteella kotimaiset mestarit ovat ottaneet hänessä voiton ulkomaisista burleskin ja absurdin fantasian taitajista. Niin ehyt ja kirkas kuin Tulvan tarina onkin, välillä tulee kuitenkin ikävä esim. Loordin (1987) tragikoomisia ja surumielisen humoristisia sävyjä.

Niin kauniilta kuin kirjan loppukohtaus lapsineen, isoäiteineen ja pimeässä hohtavine kukkahuoneineen näyttääkin, tekee mieli padota kirjailijan selitystulvaa.

”Marja tiesi saavansa hyvän elämän.” Siinä se.