Niin raskas on rakkaus

1930-luvun alussa Tukholman laitamille Brommaan rakennettiin sairaala psyykkisesti sairaille. Beckombergan sairaalan perustaminen liittyi mielisairaaloiden rakennusbuumiin 1900-luvun alussa, kun psyykkisen sairauden määritelmä laajeni ja siten potilaiksi luokiteltavien ihmisten määrä kasvoi.

Ruotsalaisen Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus on kirja Beckombergasta, sen kukoistuskaudesta ja lopusta, jonka mukana loppui ehkä jotain muutakin. Se on myös kirja rakkaudesta, yksinäisyydestä ja lähtemisestä, siitä että ei pysty jäämään.

Isä on magneettinen ihminen, jota alkoholi ja pimeys vetävät puoleensa.

Ruotsin akatemiaan juuri valittu Stridsberg (s. 1972) on kirjailija ja dramaturgi. Hänen feministi Valerie Solanasia käsitellyt teoksensa Drömfakulteten voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007. Osin omaelämäkerrallinen, August-palkintoehdokkaana ollut uutuusromaani nivoo Beckombergaa koskevaa dokumentaarista aineistoa fiktiivisen tarinan lomaan.

Vankila vai paratiisi

Sairaala otettiin käyttöön vuosina 1932–1933. Peltojen ja metsien keskelle kasvoi monirakennuksinen miniatyyrikaupunki, jota ympäröi kaunis puisto ja toiveikkain mielin istutetut ruotsinpihlajat, ruusupuskat ja japanilaiset tuontipuut.

Sairaala rakennettiin edustamaan unelmaa uudenlaisesta maailmasta, jossa vallitsee järjestys ja jossa jokaisesta pidetään huolta. Ja samalla paikka, jossa ”ne ihmiset joille ei ole osattu tehdä mitään – hyödyttömät kansalaiset ja ne jotka ovat vuosisatojen ajan eläneet häkeissä maan alla – kiskotaan valoon, pestään ja puetaan sairaalan raidallisiin päiväasuihin.”

Toisaalta, kuten kirjan levottomin potilas Sabina sanoo, sairaalan kappeliin maalatuista enkelifreskoista tulee sairaalassa riitaa koska ”siellä mikään ei saa olla kauniimpaa kuin sen ulkopuolella.”

Valtavalla laitoksella on monet kasvot, mutta tässä kirjassa ne ovat kaikkein eniten suojaa tarjoavat ja tilaa antavat. Kirjan potilaat viihtyvät sairaalassa, monet eivät palaa sieltä milloinkaan. Kertojanääni kuuluu Jackielle, joka on 13-vuotias, kun hänen isänsä Jim otetaan hoidettavaksi Beckombergaan.

Isä on magneettinen ihminen, jota alkoholi ja pimeys vetävät puoleensa. Lentokentälle vievän moottoritien varteen päättyneen itsemurhayrityksen jälkeen hän päätyy Beckombergaan. Jim on kulkenut läpi elämän valloittaen ja jättäen, pysähtymättä milloinkaan, mutta sairaalaan tullessaan hän sanoo tulleensa kotiin, koskaan hän ei ole ollut niin onnellinen kuin siellä.

Jackie tuntee vastustamatonta vetoa sairaalaan ja sen asukkaisiin. Hän käy siellä tapaamassa isäänsä, mutta kokee ja näkee myös jotain tuttua ja jotain uutta, niin elämän rujoja kuin huumaaviakin puolia. 13-vuotias tyttö, jonka kertojanäänessä ei ole juuri pyritty jäljittelemään nuoruutta, toimii kirjassa katseena, joka näkee sekä sairaalan seinien sisään että niiden ulkopuoliseen maailmaan ja edustaa itse molempia puolia.

Sairaalassa asuu ylevän oloisia vanhoja miehiä, jotka näyttävät leijuvan vähän muiden yläpuolella: he puhuvat itsestään kuninkaallisina ja majesteetteina ja oman päänsä sisällä ajelevat isoilla kultaisilla vaunuilla maailman läpi, kaikkien rakastamina ja pelkääminä. Sellaiset miehet muistuttavat Jackieta Jimistä.

Sairaala edustaa yhtä aikaa kiehtovaa ja rauhoittavaa elämänkohtaloiden ja ajatusten tyyssijaa.

Sairaalassa ovat myös pitelemätön, tuskainen Sabina, joka sanojensa mukaan ottaa vapauden silloinkin, kun se kielletään häneltä, kuten aina käy. Olof, lopulta sairaalan viimeinen potilas, taas arvelee Olof Palmen pitävän huolta niistäkin, jotka ovat epäonnistuneet elämässä, ja lääkäri Edvard kuljettaa potilaita yöllisiin juhliin Lill-Jans planille.

Jackie istuu pihassa odottamassa Jimiä silloinkin, kun tämä ei tule alas tapaamaan tyttöä. Isä on rakas mutta lipeää aina otteesta. Mutta myös Jackielle, jonka elämässä ihmisiä on lähtenyt ja palannut riittämiin, sairaala edustaa jotain pysyvää, yhtä aikaa kiehtovaa ja rauhoittavaa elämänkohtaloiden ja ajatusten tyyssijaa, vapauden ja suljettuuden puoleensavetävää yhdistelmää.

Kuumeisesti liikahtelevat etäiset kuvat

Kuvaukset Jackiesta, äidistä Lonesta, Jimistä ja sairaalan asukkaista ovat välähdyksenomaisia ja lyhyitä, mutta niistä muodostuu tarina Jimin joutumisesta sairaalaan, ajasta Beckombergassa ja sen jälkeen, Jimin äidistä Vitasta, Jackien äidistä Lonesta ja Jackien omasta pojasta Marionista. Kun välissä on Beckombergan historiaa luotaavia dokumentaarisia pätkiä, järjestäytyneen yhteiskunnan kuvaus lomittuu näin kerronnankin tasolla toisenlaisten, fragmentaaristen ja kuumeisen intensiivisten hetkien kanssa.

Henkilöt jäävät kuitenkin leijumaan hiukan etäälle, ikään kuin kuviksi jotka puhuvat sairaalan huoneissa ja puistossa tarkkanäköisesti itsestään ja elämästä. Lopussa Jackien ääni saa tummempia sävyjä ja huomiot esimerkiksi isästä painokkuutta. Kirja ei kuitenkaan tule iholle kielessä, joka on Outi Mennan suomentamana soljuvaa, täynnä runollisia luontokuvia. Henkilöiden suru, ilo, kaipaus ja kovat kohtalot piirtyvät kuulauden alta esiin väreilevästi kuin viivat vedessä. Lyyrisyys voi toimia vastapainona kirjan sanomalle ja henkilöiden raskaille kokemuksille, mutta samalla jotain voi myös jäädä etäälle, ikään kuin katseen tai kädenojennuksen päähän.

Luonnollisesti merkittävä rooli on itse sairaalalla. Jim sanoo olevansa kiitollinen siitä että sairastui. ”En olisi muuten ymmärtänyt maailmasta mitään.” 1980-luvulta alkaen psyykkisesti sairaita alettiin laitoshoitovastaisen hengen mukaisesti siirtää mielisairaaloista muualle. Ennen kuin potilas Olof ehtii päästä pois sairaalasta, Olof Palme kuolee. Beckombergan viimeinen osasto suljetaan talvella 1995.

1980-luvulta alkaen psyykkisesti sairaita alettiin siirtää mielisairaaloista muualle.

Mikä sairaalan mukana katoaa? Ehkä paikka johon ei pääse ottamalla antipsykoottisia lääkkeitä, joiden ansiosta elämä laitosten ulkopuolella tuli mahdolliseksi, paikka jossa saa olla omanlaisensa, nähdä omalla tavallaan, ehkä toisin kuin monet muut. Sairaalan aikakausi osui samaan ajankohtaan kuin hyvinvointivaltionkin, vuosiin 1932–1995, toteaa kirjan kertoja.

Mitä rakkaus on?

Vahvinta jälkeä ei jätä se, mitä Niin raskas on rakkaus kertoo järjestäytyneessä yhteiskunnassa ja sen liepeillä ja ulottumattomissa elävien ihmisten yhtäläisyyksistä ja eroista, vaan rakkauden kuvaus. Keskushenkilö Jimistä muodostuu raadollinen kuva. Onko hän vastustamattomasti rakastettava ihminen, aurinko jonka lähellä alkaa polttaa mutta jota ei voi olla seuraamatta, palvomatta? Vai vastuunottoon kykenemätön julma ja itsekäs hedonisti? Vai sittenkin eniten poika, joka kuulee äitinsä huudon ja on tuomittu toistamaan tämän kohtaloa?

Rakastitko sinä minua koskaan, kysyy Jackie isältään. Jim vastaa, ja vastaus on rehellinen, raadollinen, teeskentelemätön ja paljas. Jackie itse taas toteaa, ettei koskaan ole ollut lähelläkään pelastaa ketään. Rakkaus on huumaavaa, satuttavaa, vaikeaa, mahdotonta – raskasta, osoittaa Stridsberg.