Paholainen, noituus ja magia - kristinuskon kääntöpuoli

Aito demoninen pahuus tuntuu kadonneen maailmasta. Pahuuden synonyymeiksi kelpaavat nykyään tyhjät termit, kuten olosuhteiden pakko tai koko asia saatetaan kiertää puhumalla erilaisista inhimillisistä heikkouksista, kuten oman edun tavoittelusta, ahneudesta ja välinpitämättömyydestä. Maailmassa tapahtuvia pahoja asioita ei enää sälytetä supranormaalien henkiolentojen niskoille. Samalla tavoin myös hyvyys on arkistunut. Sen alkuperä ei ole Jumalasta vaan sivistyksestä.

Vanhassa maailmassa, keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa, asia oli toisin. Jumala ja paholainen, hyvyys ja pahuus olivat toisilleen välttämättömiä vastakohtia. Ilman kyseisiä symboleja ihmiset eivät olisi osanneet järjestää maailmaansa sallittuun ja kiellettyyn. Vanhan ajan ihminen tiesikin mitä sai tehdä ja mitä ei. Nykyajan ihmisen äärettömässä vapaudessa on siis kääntöpuolensa: ilman uskonnollisia moraalisääntöjä hän ei saa selkeitä ohjeita maailmassa elämiseen. Vaikka pahuutta ei haluta enää samalla tavalla tunnistaa, sitä kuitenkin käytetään lyömäaseena, kun halutaan viljellä esimerkiksi vieraisiin kulttuureihin liittyviä viholliskuvia.

Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon toimittama artikkelikokoelma Paholainen, noituus ja magia – kristinuskon kääntöpuoli pureutuu maailmaan, joka poikkeaa hyvin paljon nykyajasta. Käsitykset vanhasta vihtahoususta sekä yhtä lailla tavallisia ihmisiä kuin jumalalle omistautuneita munkkeja kiusaavista pirulaisista, paholaisen kanssa tehdyistä sopimuksista sekä epäpyhiin sapatteihin lentävistä noidista kuuluivat esimodernin kulttuurin ominaispiirteisiin. Katajala-Peltomaan ja Toivon toimittamassa artikkelikokoelmassa kyseisiä esimoderneja käsityksiä lähestytään erilaisten historiallisten lähteiden ja erilaisten tutkimuksellisten näkökulmien kautta.

Selkeä ja sekava

Artikkelikokoelman kirjo on yhtä aikaa sekä värikäs että harmaa. Aiheita on paljon, mutta artikkelien pohjalta on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa siitä, mitä pahuus todella merkitsi esimodernin ajan ihmiselle. Vanhan ajan kuva ei artikkelikokoelman monipuolisuudesta huolimatta kristallisoidu. Ehkä tämä ei ole mahdollistakaan – vanhaa aikaa on luultavasti mahdoton täysin ymmärtää, ja joudumme tyytymään hajanaiseen kuvaan: arvailuihin, mielikuviin ja tunnelmiin.

Mielenkiintoisimmiksi nousevat Pekka Metson erämaakilvoittelijoista ja heidän riivaajistaan kertova artikkeli, Soili Maria Ollin muun muassa paholaiselle sielun myymistä käsittelevä artikkeli, Raisa Maria Toivon lukuisia myyttejä purkava naisten osuudesta noitavainoissa käsittelevä artikkeli sekä Marko Nenosen pureutuva, selkeä ja vastaansanomaton artikkeli, joka käsittelee sitä mitä noitavainojen koko kuvasta nykyään tiedetään. Jo hyvän aikaa tiedetty tosiasia, että noitavainoissa surmattiin huomattavasti luultua vähemmän ihmisiä, tulee Nenosen artikkelissa seikkaperäisesti todistettua.

Kuten lähes aina monen kirjoittajan teksteistä koostuvassa artikkelikokoelmassa tekstin taso on tässäkin kirjava. Osa kirjoittajista vakuuttaa lukijan selkeydellään ja selväjärkisyydellään, osa tuntuu olevan niin oman tutkimuskohteensa ja -alansa sisällä, ettei asia valkene kuin toisille tutkijoille. Kuten usein, voiton vie kuuluisin tutkija. Noituutta ja noitavainoja paljon tutkineen Marko Nenosen laaja artikkeli ”Historian kirjoittajien paholainen” on ihailtavan selkeää, ymmärrettävää, mieleenpainuvaa ja suvereenisti kirjoitettua tekstiä.

Täytyy muistaa, että kyseessä on tieteellinen artikkelikokoelma, eikä mikään vetäväksi seikkailutarinaksi rakennettu tietokirja. Popularisointiin ei ole lähdetty täysin rinnoin, mutta paneutuva lukija saa kirjaan syventyessään paljon ajateltavaa ja alkaa ymmärtää sekä vanhaa että omaa aikaamme hitusen verran paremmin.

Kirjan ideana ei ole niinkään pahuuden määritteleminen, vaan teoksen artikkelit pureutuvat monelta kantilta siihen, kuinka pahuus – mitä se sitten kulloinkin oli – on nähty vanhan ajan historiassa. Teoksen hiljaisena sivujuonteena tuntuu kulkevan se, että ihminen on itse syyllistynyt todelliseen pahuuteen yrittäessään kitkeä pahuutta pois. Vaikka noitia mestattiin selvästi luultua vähemmän, ihmishenki oli välillä käsittämättömän halpa. Rovioilla poltettiin läjäpäin erilaisia toisinajattelijoita, kerettiläisiä sekä muuten vain poikkeavia. Etniset puhdistukset eivät ole kovinkaan kaukana tämän kaltaisista toimenpiteistä. Tämä jos mikä on pahuuden historiaa.

Lemmon leikkikenttä

Artikkelikokoelman alanimi Pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa tuntuu viittaavan hieman harhaanjohtavasti siihen, että pahuus olisi ollut vanhassa maailmassa pelkästään eräänlainen kaukainen kaaoksen symboli. Todellisuudessa pahuuden koettiin olevan hyvin todellinen, jokapäiväistä elämää koetteleva voima. Vanhan ajan ihminen oli erittäin tietoinen vierellä kulkevasta kaverista: Vihtahousu, Vanha Kiero, Saatana, Lempo, sanalla sanoen Paholainen, oli kaikkialla missä tapahtuu.

Artikkelikokoelma keskittyykin aika paljon itse Paholaisen olemuksen ympärille. Vanha vihollinen tekee sopimuksia, ostelee sieluja ja riivaa hurskaita. Toisaalta Paholaisessa on myöhemmin haluttu nähdä muinaisten hedelmällisyysriittien Pan-hahmoinen pukkijumaluus – ennen kuin kristinusko alensi tai näkökulmasta riippuen korotti hänet sielunvihollisen asemaan. Kyseisen näkemyksen esitti jo 1920-luvulla antropologi Margaret Murray. Raisa Maria Toivo selventää artikkelissaan, että Murrayn teoriaan suhtaudutaan nykyään hyvin kriittisesti. Murrayn teorisoima, korkeasti organisoitunut, muinaisista pakanariiteistä ponnistava vaihtoehtouskonto onkin mitä luultavimmin vain lennokkaan mielikuvituksen tuotetta. Kuitenkin eräät nykyajan pakanauskonnot kuten wiccalaisuus pohjautuvat osittain Murrayn ajatuksiin.

Vaikka Paholainen ei nykymaailmassa juuri pääse enää edes taustapirun asemaan, voidaan kuitenkin ajatella, että Paholainen elää ja voi hyvin. Pekka Metso kirjoittaakin artikkelinsa päätteeksi, että sielunvihollinen voisi aivan hyvin olla kehittynyt aikojen kuluessa ja osaisi toimia nykyisen modernin maailmankuvamme puitteissa. Tämän perusteella eräisiin Hollywood-elokuviinkin lainattu, alun perin runoilija Charles Baudelairen vuonna 1864 julkaistusta tarinasta Antelias peluri peräisin oleva lausahdus ”Paholaisen taitavimpia juonia on vakuuttaa teille, ettei häntä ole olemassa!” tuntuu toteutuneen.