Urheat pienet naiset

Sari Malkamäki tunnetaan erityisesti arjen sankareiden sattumuksia kuvaavista neljästä novellikokoelmastaan ja romaaneistaan Marraskuun tyttäret (1998) ja Jokin yhteinen maailma (2002). Urheat pienet naiset jatkaa samaa novellimaisen ytimekästä ilmaisua. Vaikka Malkamäki toteaakin nettisivullaan pyrkivänsä ”keveän syvään sanontaan”, nelikon seikkailut minä-minä-maassa kopioivat surullisen avoimesti seksireportteri Carrien ja hänen frendiensä tutkimusmatkoja New Yorkin sinkkuviidakossa.

Hannan, Outin, Tuulan ja Vapun sijasta Sari Malkamäki voisi kolmannessa romaanissaan samalla vaivalla nimetä päähenkilönsä kreikkalaisiksi jumalattariksi – vamppimaiseksi Afroditeksi, Hera-rouvaksi, vanhapiika-Hestiaksi ja älykkö-Athenaksi. Luokkatoverijengiin kuuluu myös Saksanmaalla syöpää sairastava Kore-uhrilammas ja salaperäinen Artemis-Paula Hekate-aspektissaan. Alle kahteen sataan sivuun on mahdutettu novellinomaisella kiihkolla kaikki mahdolliset naisarkkityypit – sterotyypeistä puhumattakaan.

Malkamäen romaanissa on joka naiselle ryyppy murheeseen eli sopiva samaistumiskohde. Afrodite-Hanna työskentelee yliopistolla, murehtii tekemätöntä väitöskirjaansa ja iskee puolivillaisessa Elektra-kompleksissaan miehiä kompensoidakseen yhtä lailla nojatuolipsykologista lapsuustraumaansa. Heti avauskohtauksessa Malkamäki räväyttää pöytään ilmeisesti lukijan veret seisauttamaan tarkoitetutun seksiaktin, jossa Hanna rakkauden jumalattaren ikiaikaisessa roolissa vamppaa arkisemman luokkatoverinsa aviomiehen. Malkamäen näennäisfeministisestä käsittelykulmasta huolimatta lukijalle välittyy vaikutelma, että nynnerö-Outi saa ansionsa mukaan.

Malkamäki tuntuu keräävän sympatiapisteitä urheille pienille naisilleen vyöryttämällä lukijan eteen kokonaisen kavalkadin naisen elämän kompastuskiviä. Hera-Outi kärvistelee rankoissa lapsettomuushoidoissa, joiden seurauksena hän saa tyttären lisäksi petollisen aviomiehen ruokakuntaansa. Hestia-Tuula kituuttaa nalkuttavan äitinsä ja juoppolallin veljensä varjossa seksitöntä vanhanpiian elämää. Tuulan kohtaloon tuntuu kilpistyvän Malkamäen kauhun kantanäky: ruotsin lehtoraatti ”juoruakkojen” kansoittamassa opettajanhuoneessa. Lähes samalle tasolle yltää journalisti-Vapun ylipaino-ongelma, joka sijoittuu jälleen kuin nyrkki silmään Malkamäen naisstereotypioissa. Menossa mukana on myös hienostonainen Ulla, joka kaiken huipuksi on kotoisin Pellosta ja aitonut lapsuutensa aikana monen monta jäistä hankea kipittäessään karkuun juoppohullua isäänsä Lapin lumisissa maisemissa. Jottei totuus unohtuisi, Ullalla on kehitysvammainen poika. Vain kätkytkuolema puuttuu, kun syöpä, koulukiusaus ja huumehörhöilytkin ovat edustettuina romaanin tuskaluokituksissa.

Kaikki maailman ihmiset ovat viiden tai kuuden kontaktin päässä toisistaan, väittää Malkamäki ja liittää irralliset naiskohtalot yhteen salaperäisen palmikon avulla. Nelikko on kouluaikoinaan leikannut sen Ruususelta, joka nyt sairastaa syöpää Lindaussa ja haluaa hiuksensa takaisin peruukkiaineksiksi. Kaiken takana on Matin ja Tepon sanoin kuitenkin nainen – tässä tapauksessa salaperäinen Paula, joka loistaa poissaolollaan ja poissaolonsa kautta muodostuu kaiken irrationaalisen, impulsiivisen ja artemismaisen noituuden vaikuttimeksi Malkamäen romaanissa.

Missä, missä, missä on se Paula?

Paula ilmentää minuuden etsintää ja sitä tuntematonta, arvaamatonta ja pitelemätöntä, jota kutsutaan jungilaisittain itsen varjoksi. Malkamäen naisista kukaan ei ole ehyt vaan eri tavoin elämän vammauttama. Keski-iän kriisissään nämä nelikymppiset hakevat selityksiä omiin ratkaisuihinsa tai valintoihin, joihin ovat päätyneet muiden painostuksesta. Paula on villi ja vapaa. Paula kulkee omia polkujaan. Paula liikkuu väljemmillä vesillä, eikä häntä ole helppo tavoittaa tavanomaisin konstein puhelimella tai sähköpostilla. Paula on noita, joka niittihameessaan ja punklookissaan tekee sen, mistä muut vain haaveilevat.

Malkamäen romaanin parasta antia on jännite, joka syntyy Paulan ja salaperäisen palmikon metsästyksestä. Paula halutaan tilille, koska hänellä voi olla Ruususen palmikko ja samalla vastaus luokkatovereiden angstiin. Symbolitulkintojen mukaan hiusten kunnosta ja kampauksesta voi päätellä suorituskyvyn ja menestyksen vastakkaisen sukupuolen seurassa. Katkaistu palmikko ei juuri freudilaisia tulkintoja kaipaa. Kun prinssin onnistuu Grimmin ”Kultakutrissa” kiivetä prinsessan palmikkoa pitkin tämän neitsytkammariin kylvämään siementään, urheiden pienten naisten yhteys omaan seksuaalisuuteensa on katkennut ja sitä kautta myös läheisyys oman itsen varjoisaan viettipuoleen.

Mies ja seksuaalisuus on se graalin malja, jota Malkamäen sankarittaret ehtymättömällä vimmalla tavoittelevat. Ne henkilöityvät Paulan ja palmikon kahlitsemattomassa energiassa, joka jää urheille pienille naisille jungilaiseksi uneksi. Romaanin jännite syntyy dekkarimaisesta efektistä, jonka kulminaatiopiste on entisten luokkatoverien tapaaminen ja kahden palmikon mysteeri. Lukija lataa paljon odotuksia luokkakokoukseen, jonka toivoisi nostavan naisten elämän sosiaalisesta alitajunnasta pintaan sen keskeiset kipupisteet yhteiseen pöytään pohdittaviksi.

Yhteistä aivoriihtä Malkamäki ei kuitenkaan lukijalleen tarjoa. Hänen ruokalistallaan on vain parin sivun verran humalluttavia drinksuja, joiden jälkeen Olympos-vuoren kemuista ei jää jumalattarille kuin kaamea kankkunen. Arki koittaa myös Afrodite-Hannalle, jonka Hera-Outin mahtisonni Zeus-Sampo jättää ja jonka petos lähes paljastuu salasuhteen viime metreillä. Pelastaakseen nahkansa Hanna joutuu valehtelemaan Outille, että itse asiassa juuri hänellä on hallussaan himoittu taikakalu eli Ruususen palmikko. Syöpäsairas luokkatoveri saa runsaan peruukin, kun postipoika polkee hänelle kaksi lettiä yhden sijasta.

Pohjalainen huumorikaan ei pelasta Malkamäen romaania pinnallisuuden vaikutelmalta. Palaset eivät liity yhteen, eikä elämän sietämätön keveys tarjoa sen paremmin hahmoille kuin lukijallekaan tyydyttävää synteesiä tai aitoa pohdintaa, vastauksista puhumattakaan. Luokkakokouksesta ei kehkeydy Mary Higgins-Clarkin tai Outi Pakkasen murha-cocktailia, eivätkä Malkamäen arjen sankarit muutoinkaan tunnu oppivan kokemuksistaan. Vappu tosin laihtuu ja leikkaa hiuksensa muodikkaaksi kananpyllykampaukseksi. Myös Outi saa suloisen kostonsa tekemälle sen, mitä Hanna on vuosia suunnitellut – petetyn naisen salainen ase on väitöskirjan sisällysluettelo. Naiskuntoa mitataan kestävyydellä akateemisissa lajeissa: Afroditestä ei ole Heran kaatajaksi alahärmäläisen Malkamäen laakeilla aakeilla.

Minä, minä ja vielä kerran minä itse

Urhean pienen naisen käsite siteerataan runona opettajien pikkujouluissa. Osuvasti sen lukee pohjalainen Kaisa, Hestia-Tuulan murretta puhuva juureva ja reipasotteinen ystävä. Neljänkymmenen rajapyykkiä kolkuttelevana pohjoisen naisena en ole kuitenkaan varma, voiko ketään Malkamäen jumalatarta kutsua urheaksi, ellei urheutta sitten määritellä kärsivällisyydeksi kestää seksin puutetta (kuten Outin, Tuulan ja Vapun tapauksissa) tai sen ylitarjontaa (kuten Hannan tapauksessa). Otsikon tarkoituksena on kaiketi kuitenkin korostaa arjen sankaruutta saman tapaan kuin J. Karjalaisen laulussa, jossa kaikki ovat sankareita. Epäilen.

Malkamäen proosaa on joskus verrattu Orvokki Aution pohjalaisromaaneihin, joiden naiset ovat vaikeiden ratkaisujen edessä elämänsä käännekohdissa. Toisin kuin Aution, Malkamäen ratkaisuvaihtoehdot kutistuvat oman navan ympärillä lillumiseen ja hedonistiseen mielihyvän tavoitteluun. Jopa Hestia-Tuula hinkkaa itseensä kalliita ihovoiteita saadakseen itselleen hieman arvokkuutta ja itsetuntoa. Pois se minusta, etten sallisi Tuulalle Guerlainin yövoidetta tai Dolce & Gabbanan laukkua. Kysyn vain, eikö urheita pieniä naisia voi kuvata vaihteeksi myös aidosti ulospäin kurottuvina olentoina, joiden ahaa-elämys ei löydy omien tai uroksen haarojen välistä.

On vaativaa kirjoittaa naisesta arkisten askareitten äärellä. Malkamäki voisi ottaa tässä mallia Stephen Kingin hienosta romaanista Doloreksen tunnustus (1993), jossa kolmen lapsen siivoojaäiti pudottaa juopon ja insestisen miehenretaleensa kaivoon – eikä tunne sääliä, vaikka tämä lupaa maat ja taivaat saadakseen tikapuut. En suosittele kenellekään murhaa, mutta toivoisin, että ”Sinkkuelämän” kopioinnin sijasta lukijalle tarjottaisiin joskus muutakin sankaruutta kuin se, mikä on itse kunkin pöksyissä. Malkamäki ei löydä palmikkoaan, mutta hänen romaaninsa tarjoaa nopealukuisen ja kepeän välipalan varsinaisten aterioiden välissä. Kirjaan kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että arkeen nyt vain tarvitaan elämää ja elektroniikkaa vaikka sitten adrenaliininkin merkeissä.