Pääkatkaisija

Sari Mikkonen (s. 1967) lähti varhaisnovellikokoelmissaan Naistenpyörä (1995) ja Pakkasyön odottaja (1997) umpihankeen: kuvaamaan muuttotappio-Suomea uudella energialla ja kerronnan riemulla. Sittemmin savolaisuus on saanut rinnalleen maailmankansalaisuuden, aikalaissatiirin ja absurdit mielenmaisemat.

Kommunikaatioyhteiskunnan kohtaamattomuutta Suomi-Australia -akselilla peilaava romaani Ihmisen poikaset (2000) ja toissasyksyinen novellikokoelma Yönseutuun edustavat uutta vaihetta Mikkosen tuotannossa. Pohjois-Italiaan kotiutunut kirjailija on toinen jalka keskellä ”(…) pettumetsiä ja hallaa houkuttelevia peltoja”, toinen jalka välimerellisissä ja mertentakaisissa maisemissa.

Suo siellä, vetelä täällä. Nurkkakuntaisuuden ja uskonnollisen hurskastelun satiiri vaihtuu uusimmilla trendeillä ratsastavan huomiotalouden madonluvuiksi.

Kahden ääriasennon ristivalotus tuottaa nautittavaa jälkeä novellissa ”Pustan tuulispäät”. Huutokosken kunnanisät, hanuritaiteilijat ja kauppakeskus Minnan boutiquenpitäjät ovat täpinöissä unkarilaisen ystävyyskunnan Ördömzcökin delegaatiosta. ”Savottaret kuin petäjän kannot” opettelevat töpöttelemään korkkareilla. Arctica- ja Ruska-astioita häpeillään. Miesväen täytyy miettiä suhtautumistaan syyliin, keskieurooppalaisten kulttuurisukujen kunniamerkkeihin.

”Hoppu Hall” ja Lugano Sud

Mikkosen matkailuesitekelvottomaan Suomeen kuuluvat ”Hoppu Hallin” katalogit, perhealbumin katselu taulutelevisiolla, naapurikyräily, internetin alastonkuvat ja kirkkokuorotoverit, jotka neuvovat digi-TV:n pornokanaville.

Entä maailmankansalaisuus? ”Lugano Sudin” italiansuomalainen Marjukka ja amerikkalainen edustusrouva Tammy asioivat Milanon Ikeassa ja Guccin, Vuittonin ja Pradan tehtaanmyymälöissä Sveitsin Luganoon vievän tien varrella. Heidän maailmaansa ovat donnakerhot, personal trainerit, henkisen kasvun kurssit ja mannermainen taidekäsityö. Kauppakeskusten marokkolaisia ja pakistanilaisia siivoojia katsotaan alta kulmain.

Globaali keskiluokka eristyy elämyssaarekkeisiinsa, maan hiljaiset töpöttelevät kuin ennenkin. Inhimillinen tiedonhalu törmää kunkin hahmon sisäsyntyiseen taipumukseen rakentaa omat muurinsa.

Osuvaa ja ääneen naurattavaa Mikkosen sanominen edelleen on. Toisaalta karikatyyrien vaara on ilmeinen. Tammy kilpailuttaa meneviä miehiä ja lastensa yksityiskouluja. Shoppailumatkan keskeyttävä rajatarkastus laukaisee uskonkriisin. Apu löytyy New Agesta ja mediaterapeuteista. Huutokoskelainen vaatekauppias Marjorie Saastamoinen murehtii roomalaisten keskenjäänyttä sivistystehtävää. Legioonalaiset eivät ehtineet Pohjolaan asti.

Aina ei vältytä asetelmallisuudelta: Vastakkain ovat ulkomaanpellejen kotkotukset ja suoraviivaiset, talonpoikaisjärjellä varustetut suomalaiset.

Onko Mikkosella yksinkertaisesti ollut liian hauskaa luomiensa hahmojen parissa – vai viskattiinko uskottavuus tarkoituksella maantien varteen? Myös jälkimmäinen tulkinta on mahdollinen. Uutuuskokoelman päänsisäisyydet, nyrjähtäneet näkökulmat ja absurdit mielenmaisemat tekevät pesäeroa realistisen rempseään kansankuvaukseen.

Mustaa naurua ja ihmisenä olon passiota

Vinkeän menon ja ”järkiheiton tilan” vastaparina novelleissa esiintyy kuolema. Yönseutuun-kokoelmassa kaikuvat vielä arkiset carpediemit ja sadonkorjuun tunnelmat. Pääkatkaisijassa eletään useimmiten avioeron, puolison tai vanhempien kuoleman jälkeisessä imperfektissä.

Mikkonen ei pelkää mustaa naurua, jossa on ripaus kolkkoa lämpöä. Novellin ”Yliopistoretki” minäkertoja kuvailee miehensä postuumia maailmankiertuetta: ”Kun hän kuoli, annoin siunata sukuhautaan tyhjän uurnan, jonne olin ripotellut vähän hiilimurskaa takan periltä. Kuljettelin hänen tosia tuhkiaan pakasterasiassa usealla Kanarian- ja Marmariksen-matkalla, kunnes lopulta varistelin ne bussimatkalaisten pissatauolla metsään Hiitolaan. Ajattelin meidän silloin reissunneen yhdessä vanhalle avioparille kohtuullisen ja riittävän määrän. Kaunis hongikko se oli ja synnyinpitäjää, sen miehen viimeinen apartamentos.”

Joskus kuolema voisi olla helpotuskin, kuten ”Ukki Sumiloff ja Tiihotar” vihjaa. Novelli on kuin vastakirjoitusta edellisen kokoelman seesteiselle kypsän iän rakkaustarinalle ”Irkku, isoeno ja Immi”. Joikaava Tiihotar käy vapautustaistelua maaorjuudesta ja ”lehmänperseen juuresta”. Ukki Sumiloff ei sääli kissanpentuja ja pitää poikansa soittoihin vastaamista turhana menoeränä. Kalavedet ja vene ovat pyhiä. Kansanlauluja tapaillaan, elämä on nollasummapeli.

Räimeen keskelläkin Mikkonen osaa luoda kipeää ihmisenä olon passiota, tekstiä elämän käsittämättömästä ja kevytmielisyydessään uljaasta lahjasta.

Onkelia, Peuraa

Henkilöhahmot eivät aina tyhjenny yhteen selitykseen. Onko vaikkapa novellin ”Nos morituri te salutamus” lapsuudenystäviensä hautajaisiin mestarilaulajaksi ja -digikuvaajaksi tunkeva Risto häikäilemätön egoisti, viimeisen palveluksen tekijä, oman surunsa sekaisin saattama yksinäinen – vai kaikkia edellä mainittuja?

Mikkonen tulee pizzakolmio-kasvukeskusten ulkopuolisen Suomen myötäelävänä mutta samalla sarkastisena kuvaajana lähelle Kreetta Onkelia ja Maria Peuraa. Pääkatkaisijassa on myös aiempaa enemmän filosofiaa, pohdintaa geenien ja sattuman mielivaltaisista arvonnoista.

Identiteetin häilyvyyttä ja alkuperämaata monelta kantilta lähestyvä kokoelma päätyy yksinkertaiseen viisauteen: Ilman papereita uudelle mantereelle huuhtoutunut pakolainen on yhtä lailla ihminen kuin väestörekisterikeskuksen johtaja.

Kokoelmasta hahmottuu biologistinen, tummasävyisen eksistentialistinen maailmankuva. Novelleissa varikset tepastelevat antamaan mittakaavaa ihmisten maailman hybrikseen ja hapuiluun.

Päätösnovellissa varisten tilalla on gekkoja, termiittejä ja leguaaneja. Viehättävän viipyilevä ”Genetic Wasteland” jättää päällimmäiseksi toivon. Australia-kuvaus uudelleenkirjoittaa karun maan raivaajaeepokset Ang Leen Brokeback Mountainin (2005) hengessä.