Yönseutuun

Sari Mikkonen tekee tavallista polveilevampia novelleja. Hän poikkeaa suomalaista novellistiikkaa hallitsevasta tiiviistä ja keskittyneestä muodosta ja suosii monia juonen käänteitä, jopa episodimaista polveilua. Tätä pitkää novellityyppiä voisi verrata Alice Munron novelleihin, joissa henkilö kertoo itselleen tyypillisistä tapahtumista ja ratkaisevista päätöksistä. Mikkosen novelleista muodostuu erilaisten henkilöiden muotokuvia. Tapahtumat eivät ole lainkaan shokeeraavia mutta henkilöitään kuvaavia.

Ensimmäisenä kertojana esiintyy pieni tyttö, jonka tarinassa lapsen katoamistapaus paljastuukin kesäiseksi karkumatkaksi. Hän livahtaa äidin kalseasta uusperheestä isoenon ja Immin luo boheemiin siirtolapuutarhaan.

Tyttö viettää pari kesäistä viikkoa onnellisesti kadoksissa vanhusten luona. Hänellä on toki ikävä, ja poliisin piilottelu maakellarissa pelottaa. Kaikki tämä on kerrottu tytön kielellä ja tavalla, jonka herttaisuus on hämäävää. Tarinaan on kuitenkin pinnan alle kirjoitettu tytön mielentilat, ja lukijan haasteeksi tuleekin sen kuuntelu, mitä on tarinoivan pinnan alla.

Kuinka jatkaa näin vaikuttavan novellin jälkeen? Kokoelman muita kertojahenkilöitä leimaa se, kuinka kaukana he ovat siirtolapuutarhan onnelasta. Kaikki ovat eri tavoin aikuisuuden tai vanhuuden nujertamia. Kontrasti on selvä heti seuraavassa novellissa, jossa eläkkeelle siirtyvän naisen unelma on se, mikä oli arkea siirtolapuutarhan vanhuksille – lastenlasten kanssa oleminen.

Novellissa ”Yönseutuun” eläkkeelle jäävä naisopettaja muuttaa uuteen kaupunkiin asettuakseen hyvissä ajoin vanhukseksi. Hän haaveilee mummon roolista ja siitä, että näkisi edes vilaukselta lapsenlapsensa. Nainen jättää miehensä, jonka vanhenemisen pelkoa hän halveksii. Kylmä päättäväisyys leimaa naisen kaikkia ratkaisuja – ja sellainen päätös on tuo vanhukseksi ryhtyminenkin.

Muuttokuskina oleva nuorempi mies on naisen rakastaja. Nainen on kuitenkin luopumassa myös hänestä. Nainen haaveilee vain neutraaleista vanhuksen vaatteista ja mummoudesta. Nainen on siis päättänyt asettua ”yötiloilleen”; näin novelli piirtää kuvan naisesta, joka yrittää muuttua ennen aikojaan vanhukseksi.

Vanhuus on teemana myös ”Tasapainokerhossa”. Kertojaminä on veteraani, joka ei näytä tajuavan vanhentumistaan. Kertoja on niitä vanhan polven miehiä, jotka eivät pikkuvaivoista valita. Viimeksi on lääkettä otettu talvella 1945 ja silloinkin vain hota-pulveria.

Juonen liikkeelle saattavana tekijänä on siru vanhuksen jalassa. Sen takia mies lähtee käymään sairaalassa, mutta siellä paljastuukin uusia huolen aiheita. Sairaalassa mies joutuu totuttelemaan ajatukseen, että ei pääsisikään enää palamaan kotiinsa vaan joutuisi ehkä palvelutaloon.

Tarinan rinnakkaisjuonena kuvataan vanhusten keskinäisiä suhteita, joista muodostuu eräänlainen ”tasapainokerho”. Sen myötä kertoja löytääkin yllättävän ja onnellisen käänteen kun Consuela – eli lohdutus – auttaa häntä miestä tämän asumisongelmassa.

Muutamassa kokoelman novelleissa on onnelliselta näyttävä loppu, jossa kertojaminä takertuu väärään kuvitelmaan. Eräs novelli kertoo nuoresta naisesta, joka kokee jääneensä jumiin tylsään syksyiseen Suomeen. Nainen haaveilee paluusta Uuteen Seelantiin ravintolatöihin ja herra Everhardin – eli pitkään lempivän miehen – rakastajattareksi. Sinne häntä ei haluta enää, ja muutenkin lukija alkaa ennen pitkää epäillä naisen suunnitelmia. Viimein nainen pääsee lähtemään väliaikaisiin hommiin Kanarialle, mutta selvästikin vailla tajua siitä, mihin on lupautunut.

Toiminnan kautta hahmottuvia luonteita

Mikkosen juonellisesti polveilevat novellit ovat tarinoina selkeitä. Kyse ei kuitenkaan ole juoninovelleista vaan pikemminkin henkilökuvista, jotka syntyvät minäkerronnan myötä. Kunkin novellin henkilö kertoo asiat omalla tavallaan, tyylillisesti kukin novelli on erilainen, eri kertojahenkilön mukaan. Polveileva juoni on perusteltua kokonaisuuden kannalta, kyseessä on juonellisten henkilökuvien luominen. Tapahtumien käänteet saavat motiivinsa henkilön luonteesta, ei tarinalinjasta.

Mikkonen itse on kutsunut tekstejä näytelmällisiksi novelleiksi. Miksihän? Tarinat eivät vaikuta erityisen draamallisilta, ja dialogia on varsin vähän. Muuta syytä tuolle nimitykselle en keksi kuin sen, että henkilöiden luonteet paljastuvat toiminnan kautta kuten näytelmissä. Henkilökuvat syntyvät minäkertojien tekojen kautta sekä ennen kaikkea siitä, kuinka he suhtautuvat yllättäviin tilanteisiin.

Kunkin novellin kieli ja kuvasto vaihtelee päähenkilön mukaan. Joka tarinassa vallitsee kullekin päähenkilölle ominaisen havaitsemisen tapa ja kieli. Henkilökuvista puhuminen onkin liian staattista ja muotokuvamaista, novellien henkilöt eivät ole pahvikuvia vaan ristiriitaisten motiivien kimppuja – toiminnan kautta hahmottuvia luonteita.

Asuminen, talon rakentaminen ja sisustaminen ovat aihelmia, jotka toistuvat useissa novelleissa. Idyllisten kotiolojen sijaan ne kuvaavat pääasiassa erillisyyttä. ”Yösisustaja” on keveällä otteella kerrottu tarina. Sen lähtökohtakin on unenkevyt, kuin naisen toiselle kertoma vitsi ihannemiehestä, remottireiskasta, joka ei häiritse mutta joka rakentaa naiselleen unelmatalon. Tarina on kuitenkin kerrottu toisesta näkökulmasta; tuo ihanuus ei tunnu miltään, koska miehen nikkarointi häiritsee naisen yöunia.

Nainen on tullut ostaneeksi ison ja ränsistyneen kivitalon. Mies on yötöissä, mutta iltaisin hän remontoi talosta oikeaa kartanoa. Nainen ei ymmärrä, että mies rakentaa heille pesää. Hän kokee miehen rakennustouhut vain häiritsevinä, koska hän haluaa vain nukkua. Novellista on jännittävällä tavalla karsittu pois kaikki ihmissuhdespekulaatio. Naiselta jää nukkumishalunsa vuoksi huomaamatta miehen tunteet ja pesänrakennus.

Toisessa kohtaamattomuuden teemaa käsittelevässä novellissa tilanne on päinvastainen. Siinä on yliaktiivinen mieskertoja. Miehellä on postimyyntifirmansa vetonaulana haudutuskattilat, ja hänen elämänsä sekä muutama huone on täynnä haudutuskattiloita. Puoliso on jo vetäytynyt asumaan työhuoneelleen. Mies tuskin huomaa naisen kyllästymistä, koska kaiket päivät hän esittelee styroksisysteemiä, jossa ruoka kypsyy kuin itsestään. Vitsinomaisesti miehen parisuhteesta on tullut myös haudutuskattila, jossa nainen kypsyy, koska mies ei tee mitään suhteen eteen. Myös tässä novellissa vältetään ihmissuhdespekulaatio; minäkertojalle reipas jätkätoiminta sopiikin ihmissuhdehommia paremmin.

”Talollinen Vanhala” kertoo varakkaasta naisesta, joka on ylpeä vastavalmistuneesta, näyttävästä, talopaketistaan. Novellin vanhahtava nimi saa rinnastamaan tarinaa Maria Jotunin novelleihin matameista ja omistamisen halusta.

Mikkonen on luonnehtiessaan (9.3.06 WSOY:n nettisivulla) erästä Katherine Mansfieldin novellia, kirjoittanut talo-motiivista tavalla, joka sopii tähänkin novelliin: ”Onnistunutta kaiken muun lisäksi tässä on se ”koherentti hämmennys”, joka valtaa lukijan. Tässä on tavoitettu jotain hyvin olennaista elämän perustavasta järkyttävyydestä. On maisema, on luonto, on haave, jonka varaan elämä on rakennettu. Kun maisema on muuttunut ja uljas talo pystytetty, kaikki on lopullisesti toisin. Miten upeata ja tyydyttävää selittämättömyyskin voi olla!”

Mikkonen kuvaa talollistaan ironisesti. Hän kertoo, miten uuden talon emäntä joutuu henkisen romahduksen partaalle, miten koko elämän pohja uhkaa kadota, kun tämä hukkaa kukkaronsa ja avaimensa.

Menneenä kirjasyksynä ilmestyi tavallista enemmän novellikokoelmia, ja julkinen huomio keskittyi taas kerran romaaneihin. Jukka Koskelainen piti Helsingin Sanomien arviossaan novellista ”Talollinen Vanhala”. Minusta avausnovelli ”Irkku, isoeno ja Immi” on tyttökertojan puhumana kielellisesti niin jännittävä, että se jää mieleeni päällimmäiseksi.