Haikaran ikävä

Satu Haapalan esikoisrunoelma Haikaran ikävä on kaunis, luontoaiheisella kuvastolla kyllästetty matka elämän pyörteisiin. Havainnot ja kokemukset muokkautuvat pääasiassa vähäsanaisiksi mutta puhutteleviksi kuviksi ja aforistisiksi runoiksi, joissa veteen liittyvät asiat hallitsevat mielenkiintoisella tavalla ilmaisua ja aihepiiriä. Matka osoittautuu allegoriaksi.

Ensimmäinen sikermä on nimetty Pyörteeksi. Teoksessa onkin kysymys siitä, kun runoilijaminä nostaa purjeet ja kohtaa elämän pyörteet. Aivan alkutaipaleella runoista huokuu innostus ja itsevarmuus, kunnes runoilija kohtaa rakkauden, mikä on minuuden hajottava kokemus. Tuloksena on ärtymys ja ikävä, joiden välissä runoilija pohtii lakonisesti unelmien ja arjen ristiriitaa.

Matka jatkuu, ja aihepiiri liikkuu rakkauden voimantunteen, ikävän ja unelmien särkymisen, onnen ja raskauden kokemisen ilmaisuissa. Tarkalle lukijalle annetaan ovela vihje, että ikävä ei ole pelkästään rakastamisen ikävää vaan haikaran ikävää. Silloin saa runoilijakin ironisesti muistaa, että matkalla vasta ollaan varsinkin, kun lapsen synnyttäminen on kuin ”näkymättömän tanssiparin” kohtaamista.

Kun kyseessä on runoilija, synnytys vertautuu väistämättä luomistyöhön, jossa runoilija muokkaa aistimaansa ja kokemaansa sanoiksi. Syntyy ”kohdun laulua”. Missä runous siis syntyy?

Runous, niin kuin elämäkin, syntyy ”salaisuudesta”, mysteeristä. Tuossa mysteerissä, luomistapahtumassa, myös runoilija syntyy uudelleen, alati. Runoilijaminä ei antaudu mysteerin filosofisiin pohdiskeluihin vaan tyytyy Puutarha-sikermässä mysteerin havainnointiin ja kokemiseen syntyneen lapsen, konkreettisen luontokuvaston ja arkisten askareiden välityksellä. Vertauskuvallisessa Puutarhassa arkitodellisuus saa koomisia – vertauksen ylevyyden huomioiden ironisiakin – piirteitä, kun pikku-chaplin kiukuttelee ja arkinen miljöö näyttää ihmeelliseltä.

Tarinan teemaksi nousee symbolinen haikaran ikävä – kaipuu johonkin, joka ei ole läsnä mutta jota runoilija kaipaa läsnäolevaksi ja ehkäpä yrittää runoillaan tavoittaa; niin kuin tarina, jonka haikara nokassaan kantaa.

Käytin alussa teoksesta sanaa runoelma, sillä kyseessä on koherentti teos, jossa runot muodostavat sellaisen kokonaisuuden, eräänlaisen kertomuksen, että lukukokemus lähenee runoelman elämystä. Tosin, sellaista kokonaisuutta tähyttäessä, teoksen viimeinen sikermä ontuu.

Haapalan runoja on aiemmin julkaistu antologioissa.