Korva kaupungin yllä

Korva kaupungin yllä on tervetullut lisä kotimaiseen persoonalyriikkaan. Tapauskertomusten pienoisromaaneja lähestyvät lähdetekstit eivät päästä uudelleenkirjoittajia helpolla.

Tiedetään, että lukeminen alkaa jo hyvän aikaa ennen kirjaan tarttumista, mutta tällä kertaa lienee tarpeen ruopata taustoja normaalia syvemmältä. Korva kaupungin yllä on Satu Mannisen seitsemäs runokokoelma, se on kuuden puhujan roolirunokokoelma ja vielä Freud-aiheinen runokokoelma.

Tuotanto linjassa

Mannisen teoksista on muodostunut harvinaisen yhtenäinen kokonaisuus. Esikoisessa Sateeseen unohdettu saari (2007) runominä käy dialogia kumppaninaan eräänlainen projisoitu Virginia Woolf (ei liene syytä lihavoida), mutta sen jälkeen muoto kiteytyy laisekseen. Vuoden 2012 Pikseliauringosta lähtien jopa kirjat vakiintuvat samankokoisiksi hieman kuin tuotannolla olisi oma sarja-asunsa.

Ydinmuoto on lyhyehkö, yhden säkeistön runo, joka perustuu vahvasti kuviin ja niitten välisiin siirtymiin. Päälauseita yhdistetään pilkun varassa ilman konjunktioita. Runominä tarkkailee tapahtumia vetäytyen syrjään tai saattaa liueta maiseman lomaan. Miljööt ovat yleensä jollain tavoin vieraantuneita tai medioituja, Sydänfilmissä (2009) esimerkiksi sairaala, Kaupunkicowboyssa (2014) preeria ja Hollywood. Toistuu viittauksia elokuvaan, valokuvaan ja kuvataiteeseen ja ylipäätään niiden kautta välittyneitä motiiveja. Lainaan tuotannon puolivälistä eli Pikseliauringosta yhden runon, joka käynee edustajaksi laajemminkin:

Lähde solisee tietokoneen ruudulla,
virtaa sinistä lattialle, kahlaan veteen
pieniä sydämiä uikkarissa. Kroolaan
päästä päähän, sotkeudun verkkoon,
kirjaudun sisään ja ulos.

Tutunlaisiin runokuviin liittyy kuitenkin erikoisuus, joka tunnetaan Gérard Genetten termillä metalepsis. Siinä diegeettinen raja antaa myöten, jolloin henkilöhahmo voi siirtyä kehyskertomuksesta upotukseen (tai päinvastoin), kuten tekee – klassikkoesimerkkinä – Buster Keatonin Sherlock Jr. mennessään elokuvateatteriin ja loikatessaan valkokankaan läpi päistikkaa elokuvan maailmaan (Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, 1924).

Metalepsis on yhtä mahdollinen runoudessa. Edeltävää Pikseliauringon runoa ei siis kannata tulkita pelkästään kuvaannollisesti vaan niin, että raja kahden maailman välillä alkaa vuotaa. Mannisen tuotannosta löytyy viljalti tällaisia rajanylityksiä, ja ne lisäävät runoihin kerroksia ja kierroksia silloinkin, kun viitepisteet ovat sinänsä tuttuja.

Toiseksi uusin teos Camouflage (2018) ei poikkea rajusti vakiomuodosta, mutta se tuo mukaan herkullista raunioitten, leviävän viidakon, kuumeen ja mädän kuvastoa. Tuorein kokoelma Korva kaupungin yllä erottuu aiemmista ainakin jossain määrin: teos on saanut innoituksensa Freudin tapauskertomuksista ja puhujien malleina ovat hänen analysandinsa.

Roolirunon paluu

Lyyrinen minä ja erityisesti rooliruno ovat tehneet kymmenluvulla paluuta kotimaiseen runouteen. Esimerkkinä tulee mieleen jo vuodelta 2005 Lauri Otonkosken Cameo, jonka päähenkilö on Kristoffer Kolumbus, mutta kenties varsinaisen trendin aloittaa Sanna Karlström kokoelmalla Harry Harlow’n rakkauselämät vuonna 2009.

Uusi rooliruno keskittyy varsinkin historiallisiin henkilöihin. Se pyrkii tarjoamaan sävykkäämpiä muotokuvia tunnetuista henkilöistä, kuten Riina Katajavuoren kokoelmassa Maailma tuulenkaatama (2018), jonka puhujiin kuuluvat James Cook ja hänen vaimonsa Elizabeth Cook. Toinen juonne nostaa esiin marginaalisempia mutta erityislaatuisia hahmoja, kuten Silene Lehdon kokoelmassa Kultapoika, kuplapoika (2019). Sen nimihenkilö on David Vetter (1971–1984), joka sairasti vakavaa immuunipuutosta ja joutui siksi elämään eristettynä ulkomaailmasta. Nykyroolirunoon liittyy usein draamallinen muoto niin, että laajemmassa sarjassa asetetaan rinnakkain tai vastakkain useita puhujia ja heidän näkökulmiaan.

Usein taustalla vaikuttaa kokonainen elämäntarina, vaikka sitä käsiteltäisiin suppeasti. Oletus on, että lukija rekonstruoi kokonaisuuden taustatietojen varassa. Viitteellinen muoto voi toki pyrkiä haastamaan suoraviivaisen elämäkerran kaavaa, mutta banaaleimmillaan sitä täytyy lukea toinen käsi Wikipedialla.

Joka tapauksessa on paljon väliä sillä, kuka puhuu. Runominän identifiointi saattaa painaa jopa enemmän kuin se, mitä varsinaisesti sanotaan. Historiallisen taustan vuoksi asetelma on jo ennalta erityisen määrittynyt.

Taustatiedon tarve pätee Korvaan kaupungin yllä, mutta sitä on syytä arvostaa vaativan lähdetekstin valinnasta.

Kertomus sohvalla

Kokoelman pontimena ovat Freudin kuusi tunnetuinta tapausta eli samat, jotka sisältyvät suomenkieliseen yhteisniteeseen Tapauskertomukset (suom. Seppo Hyrkäs, 2006): Dora, Pikku Hans, Rottamies, Schreber, Susimies ja Homoseksuaalinen nainen. Niihin viitataan tavallisesti pseudonyymeillä, jotka Freud antoi potilailleen (poikkeuksena onyymi Schreber). Useimpien henkilöys on sittemmin selvitetty. Tekstit ilmestyivät alun perin ammattijulkaisuissa vuosina 1905–1920.

Tapauskertomukset ovat tehneet psykoanalyysia tunnetuksi ja vaikuttaneet yleisiin mielikuviin siksikin, että Freud esittelee samalla kertaa analyysin teoriaa, tulkintametodejaan, potilaan henkilöhistoriaa sekä konkreettisen hoitoprosessin kulkua. Ne kuuluvat vaiheeseen, jossa on siirrytty eteenpäin hypnoosista ja vapaa assosiointi vakiintuu.

Suurin osa potilaista on Itävallan ylemmän keskiluokan ja yläluokan piiristä. Hoidon tulokset vaihtelivat huomattavasti: Pikku Hans tiettävästi pääsi eroon eläinfobiastaan, mutta Susimies joutui jatkamaan monia vuosia muiden lääkäreiden hoidossa. Dora puolestaan päätti analyysin omasta halustaan, ja tapauskertomusta värjää Freudin katkeruus. Senaatin presidentti Daniel Paul Schreber poikkeaa muista sikäli, ettei ollut missään vaiheessa Freudin potilas vaan analyysi perustuu hänen muistelmakirjaansa Denkwürdigkeiten eines Nervenkranken (1903).

Puhumattakaan tapauskertomusten kokonaisvaikutuksesta (puhumattakaan Freudin) ne ovat aiheuttaneet paljon debattia jo pelkästään kirjallisuudentutkimuksessa. Etenkin on pohdittu, pitäisikö ne laskea kauno- vai tietokirjallisuuteen. Teksteissä on nähty yhtä lailla 1800-luvun realismin, Arthur Conan Doylen dekkarin kuin nousevan modernismin piirteitä. Totta kyllä niiden tyyli, henkilökuvaus ja kerronnan mutkikkuus vetävät vertoja mille tahansa teokselle modernismin kaanonissa, mutta ne eivät sittenkään ole fiktiota.

Vakuuttavin analyysi löytyy Dorrit Cohnilta. Hän osoittaa Fiktion mieli –tutkimuksessaan (1999, The Distinction of Fiction, suom. Paula Korhonen, Markku Lehtimäki, Kai Mikkonen & Sanna Palomäki, 2006) selkeästi, että Freud pitäytyy referentiaaliseen kerrontaan eikä lipsu fiktion puolelle. Tapauksissa ei käytetä ”kaikkitietävää” tajunnankuvausta vaan sisältö perustuu siihen, mitä potilaat ovat itse kertoneet. Freudin tulkinnat taas on varustettu ”uskon”-tyyppisillä johtolauseilla, ja varsinkin kuuluisa rekonstruktio (tai konstruktio) Susimiehen ”kantanäystä” on puskuroitu mitä tarkimmin varauksin. ”Freud oli tukahdutettu romaanikirjailija, joka valvoi ankarasti (ehkäpä liiankin ankarasti eli pakonomaisesti) taipumustaan ilmaista itseään luovasti.” Vaikka hupaileekin analyysitermeillä, Cohnin summaus pitää narratologisen kutinsa.

Kaiken tämän huomioon ottaen tapauskertomukset tarjoavat sitäkin antoisamman perustan kaunokirjalliseen jatkokehittelyyn.

Lähdetekstin valintaa täytyy ihailla, vaikka sitä onkin konstikas sovittaa runoksi ja vielä skaalata yhteen runokokoelmaan.

Korva korvien välissä

Alamme viimein lähestyä kohdetekstiä. Teen nyt poikkeuksen ja lainaan takakantta, koska siinä lausutaan julki selvä tavoite: ”Runokokoelma jättää psykoanalyysin isän teoriansa lumoihin ja nostaa pääosaan potilaan samettisen divaanin päällä.” Tapauskertomuksia siis tulkitaan uusiksi ja kenties pöyhitään vastakarvaan. Teosta kehystää kaksi runoa, jotka kuvaavat Freudia työhuoneessaan. Niiden välissä on kuusi osastoa, jotka on otsikoitu henkilöiden pseudonyymein, ensimmäisenä Dora ja viimeisenä Homoseksuaalinen nainen. Kussakin osastossa on 6–10 pientä minämuotoista runoa.

Kotimaisessa runoudessa asetelma ei ole ainakaan loppuun kaluttu. Mieleen tulee ainoastaan yksi Henriikka Tavin runo, ”susi eli miksi puut virtaavat ylöspäin” (Toivo, 2011), joka on saanut innoituksensa Susimiehen tapauksesta.

Suppea runomuoto muistuttaa osin Mannisen edeltävästä tuotannosta. Nyt se ei kuitenkaan perustu parataktisiin kuviin vaan keskittyy mielen liikahduksiin ja tavoittelee tajunnanvirran notkeutta. Välimerkkejä on jätetty pois, mutta syntaksi jäsentyy periaatteessa normaalisti. Puhehoidon tapaan kehittely noudattaa vapaan assosiaation logiikkaa. Näin Susimies:

Olemme kuin jalokivet taivaalla ympärillämme tuhansia
pieniä peilejä huuruisia harhakuvia planeettojen kimaltavia
koruja avaruudessa kieppuvat timantit ja nopat onnea
ja epäonnea äärettömyyteen laajenevia kuvioita
ja kuu on pelkkä fosforinhohtoinen huohottava kallo.
(s. 58.)

Siellä täällä viitataan henkilöiden elämänkulkuun ja huomionarvoisiin tapahtumiin. Dora mainitsee yskänsä ja ahdistelevan herra K:n, Schreber puolestaan arvelunsa, että Jumala aikoo muuttaa hänet naiseksi: ”Kuuntelen auringon puhetta varhaisten ihmissielujen muminaa / joukoittain naispuolisia hermoja on siirtynyt kehooni” (s. 47).

Pääpaino ei kuitenkaan ole näissä tapahtumissa. Ennemmin runoihin on poimittu yksittäisiä motiiveja ja kuvastoa, jota yhdistellään ja kehitellään edelleen. Miljöö heijastelee sattuvasti freudilaista alapuolen kaivantaa, kun Wienin kaupunkinäkymistä kääntyy esiin lokaa ja jätettä. Muutama motiivi kulkee pohjavirran tavoin runosarjasta toiseen, esimerkiksi valtoin vesi: Tonava, suihkulähteet, viemärit, trooppinen myrsky, hyökyaalto. Metalepsis ei figuroi entiseen tapaan, mutta valveen, unen ja fantasian välillä siirtyillään liukuvasti.

Runot kulkevat kauttaaltaan preesensmuodossa. Ne voi ajoittaa siihen vaiheeseen, kun hoito on meneillään; osa henkilöistä puhuttelee Freudia, kenties mielessään. Niissä ei kuitenkaan näy analyysi prosessina.

Siinä missä lähdeteksti on kertovaa ja aikarakenteiltaan kiperää, runot ajoittuvat lyyriseen nyt-hetkeen. Ne tekevät pesäeron tapauskertomusten teleologiaan, jossa etsitään alkusyitä, tutkitaan seuraussuhteita ja pyritään ratkaisuun. Mutta tällöin tahtoo käydä niin, että henkilöhahmon runosarjaan ei juuri synny muunkaanlaista vaihtelua eikä muutosta. Ensimmäinen runo on dynamiikaltaan varsin lähellä viimeistä.

Korvasta tulee vaikutelma, että tapauskertomusten materiaali, käännös jo itsessään, on käännetty uudelleen, tällä kertaa elliptiseen runokieleen.

Lähde nousee pintaan

Kriittisine aikeineenkin runot ovat vahvasti kiinni lähdetekstissä. On kelpo alkukohta nostaa kukin henkilö vuorollaan päärooliin, mutta se ei välttämättä toimi kaikkien kohdalla aivan samoin. Pikku Hans oli tapauksen aikaan viisivuotias, joten hoidon asiamiehenä toimi pääasiassa hänen isänsä. Isä haastattelee Hansia, kirjaa keskustelut muistiin, toimittaa ne Freudille ja saa tältä ohjeet, miten edetä. Tästä syystä tapauskertomuksessa on mukana paljon dialogia, jossa Hans nimenomaan pohdiskelee omaa tilannettaan hauskasti ja tarkkanäköisesti.

Schreber taas pääsee muistelmakirjassaan ääneen aivan Freudista riippumatta. Se onkin teos vailla vertaa: peittelemätön selonteko järkkyvästä mielestä mutta samalla suurenmoinen myyttieepos, joka syntetisoi tekijänsä teologiset ja kosmologiset mielteet yhdeksi maailmannäyksi. Schreber panee itsensä siinä määrin peliin, että moni muu tunnustuskirja alkaa vaikuttaa pikku omenavarkaitten puuhastelulta. Freud teki kyllä julkaisullaan tapauksen tunnetuksi, mutta itse analyysi juuttuu latistuksiin. Parasta antia ovat lainaukset Schreberin omasta tekstistä.

Veikkaan muuten, että moni lukija on tutustunut tapauskertomusten henkilöihin ensin Freud-kritiikin kautta. [1] Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin eittämätön analyysi ”Toukokuun 14., 1914. Yksi vai useampia susia?”, joka vastustaa Freudin taipumusta pelkistää kaikki Oidipukseen ja pyrkii vapauttamaan Susimiehen moneuden, ehti ilmestyä suomeksikin ennen kuin varsinainen tapauskertomus:

”Tuona päivänä Susimies nousi leposohvalta erityisen väsyneenä. Hän tiesi, että Freudilla oli taito lähestyä totuutta, sitten kiertää se ja täyttää syntynyt tyhjiö assosiaatioilla. Hän tiesi, ettei Freud tuntenut susia lainkaan, eikä sen puoleen anuksiakaan. Freud ymmärsi ainoastaan, mikä koira on ja mikä koiran häntä.” (Suom. Jussi Vähämäki, Autiomaa, 1992.)

Kohdittain runot seuraavat yllättävän vahvasti Freudin tulkintaa. Kun Susimies kertoo suurenmoisen unensa, jossa seitsemän valkoista sutta istuu puun oksilla, Freud laatii sen pohjalta tunnetun kantanäyn, jossa lapsi todistaa vanhempiensa yhdynnän. Se on luultavasti koko tapauskertomusten spekulatiivisimpia kohtia, minkä Freud itsekin myöntää. Kun runon Susimies sitten puhuu omassa asiassaan, vaikuttaa erikoiselta, että hän seurailee tätä tulkintaa panematta sen kummemmin kampoihin: ”Uneen ilmestyy outoja silmiä hämärään lumivalkeita susia / eivätkä ne puhu, huoneessa yöpaitaiset sudet valoon sulaneet / parittelevat hahmot” (s. 59).

Yksi vai useita puhujia?

Loppujen lopuksi tuntuu, että Korva kaupungin yllä ei hyödynnä kaikkia mahdollisuuksia, joita lähdeteksti tarjoaisi, muttei myöskään poikkea siitä kovin kauaksi. Psykoanalyysi on aivan olennaisesti kielellistä toimintaa, mutta yksi erityinen analogia siinä tehtävälle työlle on kääntäminen. Tiedostumaton puhuu omaa salaperäistä kieltään, joka täytyy kääntää tietoisuuteen, jotta sitä voisi käsitellä. Korvasta tulee vaikutelma, että tapauskertomusten materiaali, käännös jo itsessään, on käännetty uudelleen, tällä kertaa elliptiseen runokieleen.

Lähdetekstin valintaa täytyy ihailla, vaikka sitä onkin konstikas sovittaa runoksi ja vielä skaalata yhteen runokokoelmaan. Kukin tapauskertomus on muodoltaan kompleksinen, henkilökuvaukseltaan hienosyinen ja tulkinnoiltaan vähintäänkin ristiriitainen. Kukin niistä lähestyy sitä paitsi pienoisromaanin mittoja. Kun niistä on tehty kaunokirjallisia versioita, ei yllätä, että on tarvittu joltistakin laajuutta ja useimmiten draamallista tai kertovaa muotoa. Doran tapauksesta, joka selvimmin kaipaa kritiikkiä ja parempia tulkintoja, voi mainita Hélène Cixous’n näytelmän Portrait de Dora (1976) ja Lidia Yuknavitchin romaanin Dora: A Headcase (2012).

Jos tarkoitus on antaa ääni kullekin henkilölle itselleen, he kuulostavat yllättävän samalta. Freudin mukaan Rottamiestä vaivaavat pakkoajatukset ja -toiminnot. Niihin kuuluu joitakin pienempiä kielellisiä eleitä, kuten sanatoistoa ja äännemuuntelua. Voi tulkita, että kielellinen puoli tarjoaa keinoja hillitä raskaampia, fyysisiä oireita. Joka tapauksessa niissä piilee omanlaistaan luovaa voimaa ja ne viettävät runokielen suuntaan. Aikalaisrunoudessa toistoperustainen ja äännepainotteinen ilmaisu tulisi ehkä lähimmäs dadaa. ”Nakerran ja jyrsin lauseitani / piilottelen ajatuksiani häpeän pientä vapisevaa käsialaani” (s. 36), Korvassa mainitaan Rottamiehen kielioperaatioista muttei sittenkään käytetä niitä sillä tavoin, että ne tuntuisivat kielessä. En usko, että sellainen kävisi vastoin teoksen myötäelävää eetosta, ennemminkin pystyisi vahvistamaan sitä.

Päättymätön analyysi

Ei silti pidä laskea runokokoelman viaksi, että Freud-lähde kantaa muassaan niin pitkää häntää. Jos Dora, Susimies ja kumppanit eivät ole ennestään tuttuja, voi olla antoisinta lukea ensin runot siltään, sitten Tapauskertomukset ja vielä runot uudemman kerran.

Muutamista kritiikin aiheista huolimatta Korva kaupungin yllä on tervetullut uusi luku Mannisen tuotantoon ja laajemmin kotimaiseen persoonalyriikkaan. Toivon mukaan se kirittää muutakin historiallista ja roolirunoutta kunnianhimoisiin pyrintöihin.

Tiedetään, että analyysiprosessi ei koskaan tule lopullisesti valmiiksi. Sama koskee epäilemättä tapauskertomusten kommentaareja ja sovituksia.

P.S. Kuka suomentaisi Schreberin muistelmat?

[1] Ensimmäinen Susimies-käännös ilmestyi otsikolla ”Erään lapsuudenneuroosin historiaa” kokoelmassa Johdatus narsismiin ja muita esseitä (suom. Mirja Rutanen, 1993).