Soran ääniä

Irlantilaisen nobelistin Seamus Heaneyn (s. 1939) runoissa omaelämäkerrallisuus ja erilaisten paikkojen merkitys on monikerroksista ja väkevää. Nämä ovat aluetta, jolla liikkuessaan Heaney on mestari. Ja Jyrki Vainosen käännös mestarillinen. Silti Heaneystä voi olla useampaakin mieltä.

Käännösvalikoimaan Soran ääniä on koottu Vainosen aiemmin suomentamat kokoelmat Ojanpiennarten kuningas (WSOY 1995) ja Ukkosvaloa (WSOY 1997). Mukana on myös kokonaan uusia käännöksiä. Lopputuloksena on iso ja vakuuttava teos, jonka kansissa on jopa hieman pöyhkeä ja itsevarma tuntu. On puhetta kielen, mielen ja aistien arkeologiasta, sitaatti, jossa Heaney kirjoittaa kaivavansa kynänpätkällään, sekä suoraan lukijaan katsovat hiljentävät silmät.

Edellinen on osa kuvastoa, joka on tarttunut vuosien saatossa nobelistiin ja tuntuu toistuvan hänestä puhuttaessa miltei pakonomaisesti. Luetteloon voi lisätä vielä luonnehdinnan yksityiseen ja yleiseen muistiin suuntautuvasta pöyhimisestä, menneisyyden ja taakse jäävän elämäntavan kuuntelun sekä edellisten syventämisen mytologisten tasojen avulla.

Näin Heaneyn runous on ikään kuin paikka. Sillä on historia, josta osa on pysyvää, osa on muuttunut ja osa ei ole näkyvissä. Lisäksi on erilaisia paikkaa koskevia uskomuksia, huhuja, myyttejä. Paikka tarvitsee myös kokijan, jossa eri aistialueiden välittämä informaatio, uskomukset ja omat paikkaa koskevat muistot vaikuttavat siihen, miten se koetaan ja millaisella kielellä siitä puhutaan. Paikka ei ole tässä aivan sattumalta syntynyt vertaus, sillä Heaney on kirjoittanut tarkasti paikan merkityksistä myös esseistiikassaan (esim. Parnsasso 3/1996).

Runoutena paikoilla on myös katveensa, vaikeakulkuiset tai hieman mitäänsanomattomalta vaikuttavat alueensa. Heaney jakaneekin lukijoita juuri omaelämäkerrallisesti painottuvien kuvaustensa suhteen. Ne kuuluvat maailmaan, joka on monen nykylukijan kannalta mennyt, vaikka esimerkiksi ekokritiikin näkökulmasta Heaney olisikin jatkuvasti ajankohtainen. Toisin sanoen kokoelmassa on runsaasti maaseutua, sen esineistöä, fyysistä työtä ja eläinten elämää kuvaavien runoja.

Niissä on taaksepäin katsova ja aikaa kerrostava tuntu, mutta ne eivät ole varsinaisesti nostalgisia. Niissä ei kerrota kaipuun luomasta ajasta ja paikasta, jota ei koskaan ole ollut muualla kuin mielikuvituksessa tai iskelmämusiikissa. Sen sijaan runot ovat konkreettisia ja tarkkoja. Ne näyttävät tapoja ja taitoja, jotka katoavat uuden teknologian ja elämäntapojen myötä sekä kertovat sisällöistä ja arvoista, joita ihmiset ovat liittäneet näihin tapoihin. Yhä uudelleen. Uusin näkökulmin.

Valitettavasti yhä uudelleen, sanoisi joku. Toinen taas ilahtuisi siitä, kuinka näistä runoista rakentuu elämänpiiri, josta ei luoda etäännyttävää yleiskuvaa tai yleistyksiä, koska se esitetään kussakin runossa juuri yksityiskohtiensa kautta. Lisäksi hän voisi todeta, etteivät moderni maailma ja sen kysymykset sentään aivan täysin ole hautautuneet soran äänien alle. Runoissa on etäisyyksiä taittavia kulkupelejä, museoita sekä nykyhetkeen ikääntyneen miehen keskeislyyrisiä tuntemuksia. Lisäksi Heaney kirjoittaa esimerkiksi kielestä ja etenkin kielen tunnusta useampiakin koskettavia runoja.

Näkemyksellinen käännös

Vainosen käännös on huolellinen ja näkemyksellinen. Nämä piirteet huomaa esimerkiksi mielenkiintoisesti rakennetuista virkkeistä, jotka aukeavat vaihe vaiheelta ja yllätyksellisesti säkeestä toiseen siirryttäessä. Tämän onnistuminen on ollut tärkeää, sillä Heaney suosii runoissaan rytmiltään tasapitkiä säkeitä ja muodoltaan yhtenäisiä säkeistöjä. Näin runo saattaa koostua esimerkiksi vain kolme-, neli- tai viisisäkeisistä säkeistöistä.

Hyvällä tuntumallaan Heaneyn runouteen kääntäjä väistää monotonisuuden vaaran. Hän saa runojen kuvat rakentumaan juuri tämänkaltaisista säkeistä syntyvän varsin tasaisen lukurytmin avulla. Ne kasvavat vääjäämättömästi yksityiskohta yksityiskohdalta, saavat uuden säkeen myötä yllättävän rinnastuksen johonkin yleiseen kysymykseen tai puhujan muistoon. Jatkuvasti tapahtuu jotain, omalla säkeen mittaisella ajallaan. Niissä on kuitenkin tarpeeksi avonaisuutta ja yllätyksellisyyttä, jotta lukijasta ei tuntuisi kuin kaikki olisi määrätty ennalta. Tämä onkin mielenkiintoinen piirre Heaneyn runoudessa. Joidenkin runoilijoiden kielellinen virtuositeetti on niin täydellistä, että runot tuntuvat tapahtuvan lukijasta riippumatta. Heaneya lukiessa tuntuu, että runot tapahtuvat lukijansa avulla.

Myös sanavalinnat kertovat kääntäjän paneutumisesta. Yleensä ne ovat vähintäänkin kohdallisia. Parhaimmillaan ne saavat sanat resonoimaan toistensa läheisyydessä ja ovat siksi oivaltavia, että kyseessä ei ole vain käännös vaan havaintoja suomen kielestä. Yksi tämänkaltainen esimerkki on runon ”Häälento” kolmas säe:

”Alhaalla tilkkuinen maa, piennarten tummat päärmeet, /
tien pitkä harmaa nauha jotka sitoo ja avaa /
kylät ja pellot huolettomaan liittoon, avioon: /”

Paneutuminen tuntuu myös erilaisina Heaneyn runouteen sopivina kuulokuvina ja äänteellisinä ympäristöinä. Kevyiden vokaalisoinnutteluiden ja ilmavien h- ja l-kirjainten sijaan säkeistöissä pyöriikin esimerkiksi r- ja s-kirjainten rouhea ja mutaisesti nussahteleva maailma. Erityiskiitos Vainoselle, että hän ei ole sortunut joutavanpäiväiseen narinaan siitä, kuinka vaikeaa mitallisia runoja on kääntää. Sarja ”Glanmoren sonetteja” veistyy oikein mainosti suomen kieleen. Loppusointuja ja puolisointuja on siellä, mihin kieltä on ollut luonteva taivuttaa, kuten sarjan alussa:

”Toisiinsa auratut vokaalit, kahlittu maa. /
Lämpimin helmikuu kymmeniin vuosiin: /

surunauhoja köynnösten yllä, hiljaisuus katkeaa /
etäällä kurlaavan traktorin ääniin.”

K(i)elirikkoja

Edellisellä katkelmalla haluan kääntäjän urheuden lisäksi kiinnittää huomion tapaan, jolla Heaney käyttää maisemaan ja kieleen liittyviä sanoja. Hänen runoissaan tapahtuu runsaasti samanlaista viitekehysten rinnastamista tai törmäyttämistä. Yleensä se luo yllättäviä ja jännitteisiä yhteyksiä mutta valitettavasti vaikuttaa miltei yhtä usein hieman pakonomaiselta kuten runossa ”Ensimmäinen kuningaskunta”:

”Kuninkaalliset tiet olivat lehmipolkuja.
Kuningataräiti kyhjötti jakkaralla
ja soitto maidon harpunkieliä
puiseen kiuluun.
Ravistunein sauvoin jalosukuiset

komentelivat karjan takamuksia.”

Toinen usein toistuva piirre ovat metaforat, joissa jollekin konkreettiselle asialle on annettu abstrakti attribuutti. Käsitteellisesti näissä on usein jokin aidosti oivaltava taso, mutta itse kielenä, sen kannalta, miltä kieli tuntuu lukevassa silmässä, ne saattavat olla todella pöhköjä, kuten ”totuuden malmi”.

Kaikesta hyvästä huolimatta henkilökohtainen suhteeni Heaneyn käännösvalikoimaan on hieman ristiriitainen. Sen ansiot ovat ilmeisiä, mutta sitä ei kuitenkaan lueskele aivan niin kernaasti kuin luulisi. Ruraali ympäristö jatkuvine utareineen on ainakin omalle kirjallisessa avaruudessa tapahtuvalle vaeltelulleni hieman liian etäistä kuvastoa. Lisäksi erilaisten historiallisten tapahtumien ja yksityiskohtien rinnastaminen Irlannin poliittiseen tilanteeseen ei aina tunnu aukeavan yleismaailmalliseen suuntaan. Toisaalta sama syy luo teokseen sen paikallisvärikkään ympäristön.

Ei ihme, että Heaney jakaa lukijoita. Ei kuitenkaan sen suhteen, etteikö kyseessä ole erinomainen runoilija.