Mangopuun alla

Seija Vilénin esikoiskirja Mangopuun alla kertoo päähenkilön seitsemästätoista vuodesta uskonnollisen Hare Krishna -yhteisön jäsenenä. Kyseessä on nuoren naisen kasvutarina ja kirja naiseudesta; alistumisen ja alistamisen hienovaraisista mekanismeista. Suuri kysymys on, kumpi ratkaisee, järki vai tunne. Kieltä rakastavalle lukijalle Vilénin teoksesta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa.

Nautinto alkaa siitä hetkestä, kun ottaa teoksen käteensä. Kirjailija on itse kuvittanut kirjansa etukannen, joka houkuttelee kauas lämpimään maahan syömään kypsää mangohedelmää, ja vasta pitkän ajan päästä tulee tarve avata kirja ja jatkaa lukumatkaa. Mangopuun alla on taideteos monella tasolla. Jopa kirjan sivut tuntuvat silkkisiltä. Esineenä se vaikuttaa kaikin tavoin huolellisesti ja korkeatasoisesti tehdyltä. Se on ilo asettaa kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukukertaa.

Kirjassa kiltistä maalaistytöstä kasvaa aikuinen arvonsa tunteva nainen. Viittä vaille täysi-ikäisenä hän on muuttanut kivipihakaupungiksi kutsumaansa Helsinkiin ja liittynyt siellä Hare Krishna -liikkeeseen. ”Miks kautta helvetin sä lähdit johonkin uskontoon?” hän muistaa kotikylän tutun pojan kysyneen ja miettii, miksi ihminen yleensä haluaa uskoa jumaliin.

Nopeasti naisen tie vie Helsingistä intialaiseen temppeliyhteisöön, jossa hän myöhemmin solmii avioliiton ja synnyttää kaksi lasta. On kiinnostavaa, kuinka lapsuudessaan alistettu päähenkilö päätyy juuri Intiaan, missä naisen alisteinen asema on räikeän näkyvää. Perhe asuu myöhemmin myös Tanskassa ja Kanadassa, pisimpään kuitenkin Intiassa.

Uskonnosta on vaikea puhua neutraalisti. Vilénin teoksessa suhtautuminen uskontoon ja Hare Krishna -liikkeeseen on luontevaa. Mangopuun alla on valoisa kirja ja siinä on vimmaa. Siinä on myös hiljaista, riipivää surua. Kirjoittaja tuo elämästään temppelissä esille paljon hyvää. Hän ei mässäile kokemallaan väkivallalla.

Uskonnon ydin, joka pätee muuhunkin uskonnollisuuteen ilmiönä, tulee selvästi esille: Uskosta haetaan ja saadaan turvaa, sitä samaa sukupolvien takaa tuttua, joka on saanut äidin jäämään tyytyväisenä kotiin vanhempien vanhuudenturvaksi. Vallankäyttö on huomaamatonta silmien sivuun kääntämistä.

Lian ja pahuuden pelko on viety äärimmilleen. Kotona käydessään kirjan nainen, jolla ei ole selvää eikä pysyvää nimeä, kauhoo jogurttia suuhunsa mieluummin sormin kuin lusikalla, jota lihansyöjä on käyttänyt.

”En ole prinsessa lainkaan, vaan henkinen olento. Ilman älykkyyden ylivaltaa kuninkaalliset vaununi voivat suistua ojaan. — Valheellista on vain se, että luulemme multaa rahkakakuksi ja kuravelliä soijarouhesoosiksi. Räkäpalloja makoisaksi halvaksi. — Oletin sielun voittavan minunkin elimeni: maksan, munuaiset, kohdun ja ehkä jopa sydämen. Ja tietysti myös pimpin.”

Pitkälti omaelämäkerrallisessa kirjassa on takaumia kirjoittajan lapsuudesta. Väkivaltakin saa runollisen asun, kun kertoja miettii, miltä tiukka puristus tuntuu ahtaaseen pulsaattoripesukoneen rakoon ängetystä rievusta. 1970-luvulla lapsuuttaan eläneelle kirjan ajankuvassa on paljon muutakin tuttua kuin veivattava pesukone. Nuoriso kiersi kaduilla ”runtsaa”, Armia ja Dannya hoilattiin.

Kasvatus oli tiukkaa. Hedelmät laskettiin tarkasti, koska tarvittavaan c-vitamiiniannokseen riitti vähempikin. Lapsia ei turhaan lellitty eikä kehuttu. Sotien jälkeinen perinne oli selvästi näkyvissä. Vilénin kirjassa on paljon samaa kuin Laura Kolben ja Katriina Järvisen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -teoksessa.

Aistien ilotulitusta

Mangopuun alla ei tyhjene kerralla. Se on tyylien runsaudensarvi; toisinaan enemmän runoa kuin proosaa. Aistilliset kielikuvat ovat vertaansa vailla. Romanttisen kuvauksen rinnalla elää vahva realismi, joka ei kaihda kutsua asioita niiden oikeilla nimillä: jo lapsuudessa nokkahuilu haisi vanhalta kuolalta.

Pitkästä eristyneisyydestä vieraassa maassa syntyy valtava nälkä omaan äidinkieleenkin. Kun sukulaiset tuovat Suomesta mukanaan mainoslehtisen, nainen lukee ahneesti jopa pienellä painetut yhteystiedot. Aistillisuus on vahvaa läpi teoksen. Ruoka on ainoa sallittu nautinto, ja siitä otetaan irti kaikki mahdollinen.

”Meillä syötiin sinä iltana tomaattikeittoa ja kolmen sortin salaattia”, muistaa kertoja ja saa lukijan ihmettelemään, miten hän voi muistaa tuollaisen asian noin tarkasti. Kikherne tuo kertojan mieleen pyllyn. Nuoruudessaan nainen muistaa ihastuneensa poikaan, joka kävi kaupassa äitinsä asioilla ja kantoi repussaan särvintä leivän päälle ja puutarhayrttejä. Päiväkirjaansa neito on kirjoittanut: ”Olisin halunnut repiä tillinipun kassista ja sirotella tuoksun hänen tukalleen.”

Ympyrä on sulkeutunut. Nainen on vihdoin vapaa tekemään asioita, joita olisi halunnut tehdä jo kahdeksantoistavuotiaana. Uskonnoton ihminen ei olekaan ”sokea, hukassa ja tietämätön”. Ehkä seuraava sukupolvi pääsee helpommalla: ”Päätin opettaa lapseni kyseenalaistamaan ja haastamaan. Hän ei saanut uskoa kaikkea, mitä opettajat koulussa sanoivat.”