Lintu korvassa

Seppo Järvisen (s.1936) proosarunojen kokoelmassa sähähtää tuohus ja rätisee nuotio. Mytologiat liikuttavat poeettisia sfäärejä ja kumpuavat Intiasta, ortodoksisuudesta ja suomalaisilta uhrikiviltä. Runojen minä tarkastelee ympäröivää kriittisin, kypsän punniskelun silmin.

Lintu Korvassa on kuunnelmia, näytelmiä ja lastenkirjoja kirjoittaneen Järvisen kolmas runokokoelma. Kirjallisuuden pitkän linjan kymmenottelijan uutuussäkeet virittävät monia ajatuksia. Kokoelma jakautuu kahteen osastoon: ”Riitit” ja ”Lintu Korvassa”. Ensimmäinen osasto on lyhyt, johdatus kokoelman teemoihin. Järvisen runoissa ei päällisin puolin ole mitään vaikeaa, mutta niistä avautuu useita tulkintamahdollisuuksia. Runoihin tekee mieli palata.

Menneet ja nykyiset ajat, tihentyvät tarut

Kokoelman alussa Järvinen virittelee maaseutu- ja korvenperätunnelmaa, joka pysyykin kokoelman loppuun asti. Eletty elämä ja menneet sukupolvet peilautuvat taustalla. Kiintoisia ovat esimerkiksi runo, jossa kerrotaan luostarista autiomaassa, maailman lopusta ja uuden alusta, sekä runo sosialistisesta suutari-isoisästä.

Runoissa on viittauksia myytistöön ja kirjallisuuteen. Uskolla on keskeinen rooli. Runojen minän henkistyneisyys ei liity kirkkoihin tai instituutioihin. Kyse on henkilökohtaisesta suhteesta pyhyyteen. Ehkä eniten Järvinen ammentaa ortodoksisuudesta ja Intian uskonnoista.

Järvisen säkeet rakentuvat usein tekstiaineksesta, joka tuntuu olevan peräisin toisesta, välillä tunnistettavastakin kontekstista. Erilakisen tekstimateriaalin yhdistyessä runoissa syntyy kimurantteja, kiinnostavia veistokuvioita. Järvisen lauseet putoilevat hiljakseen ja tarkkaan kuin vesurin iskut. Kieli on konkreettista ja ehkä juuri sen ansiosta antaa merkityksille painoa. Tässä on selvästi asialla ammattimies. Järvisen runot eivät yritä olla lyriikkaa. Juuri tämä tekee niistä runoutta. Sorauttaen isolla ärrällä.

Kriitikon kirkko on metsässä

Runouden olemusta, runon tekemistä ja runoilijuutta pohditaan kokoelmassa paljon. Järvinen tuo kirjoitusprosessin kuvauksen mukaan melkein jokaiseen runoon.

Runo on ”sokean kaleidoskooppi” tai ”kierrätysjätettä”. Nykyajan kertakäyttöistä kulttuuria kritisoidaan samoin kuin varallisuuden epäoikeudenmukaista jakautumista ja tekopyhyyttä, toisinaan jopa moralisoivasti: ”Maailman köyhät kuolevat kuin koirat. Siinä sitä / evankeliumia. Jeesustelijat rokkaavat temppeleissä / huvihuoneissa tuomasmessuavat. Pultsari jäätyy / torsoksi Ratinan sillan alla.” Talouden globalisaatio ja luonnon turmeleminen saavat myös osansa kritiikistä.

Useassa runossa käsitellään kuolemaa. Runojen minä julistaa useasti ja uhmakkaasti, ettei pelkää viikatemiestä. Elämä jatkuu luonnossa, metsän puissa ja eläimissä. Myös todellinen henkisyys kumpuaa luonnosta. ”Metsä on minun kirkkoni”, Järvinen kirjoittaa.

Järvisen runouden elämännäkemys on mytologioineen mystispainotteinen. Swedenborgin lukemisesta puhutaan runoissa toistuvasti. Romantiikkaakin on – sopivasti. Kyseessä ei ole melodraama vaan elämännälkäinen ja suitsukkeen hajuinen puserrus.

”Hengityksen rytmi, tuulen rytmi. Relax!”, Järvisen poeettinen minä kehottaa ja katoaa maisemaan.