Siirin kirja

Harva meistä on syntynyt isänsä käsiin, vaan Magga-Miettusen Siiripä on. Hän kertoo lapsuudestaan, vanhemmistaan ja muista Ivalojoen Kutturan kylän asukkaista ja heidän elämästään sota-ajasta 1960-luvulle novellimuotoisessa muistelmakirjassa Siirin kirja. Jo opettajantyöstään eläkkeelle jääneen Magga-Miettusen mielessä tarinat kypsyivät sanoiksi paperille Kärsämäen Elämäntarina-akatemiassa, jossa monen muunkin vaiheet ovat päätyneet kirjalliseen muotoonsa ja muiden luettaviksi.

Käytyään ripeästi läpi Maggan suvun taustan ja päätymisen Kutturaan kerronta tarkentuu Siirin vanhempien suhteen alkutaipaleelle ja ensimmäisten lasten syntymään. Siirin äidillä, Riitulla, on jo entuudestaan tytär, seitsenvuotias Aune, jonka Niila Magga ottaa omiin nimiinsä avioituessaan Riitunsa kanssa.

Kätilön taidot Niila opettelee ensimmäisen lapsensa synnytyksessä Ivalon sairasmajalla. Vaikka kätilö ei ensin ole huolia isää mukaan synnytykseen laisinkaan, koska ”ei minun ennen ole tarvinnut ottaa miehiä mukaan synnytykseen”, hän päättääkin huomattuaan Niilan tekevän asiallisia kysymyksiä lopulta antaa isän hoitaa koko operaation. Tyttö syntyy ja isä saa kylvettää hänet. Hyvästellessään kätilö vakuuttaa Niilalla olevan kykyjä vaikka ammattikätilöksi. Taidoille onkin käyttöä perheen kasvaessa vielä yhdeksällä lapsella ja etenkin silloin, kun yksi lapsista syntyy veneeseen, keskelle Ritakosken kuohuja.

Siiri syntyy kotona perheen neljänneksi lapseksi. Monilukuisen lapsiperheen elämä on kovaa varsinkin sota-aikana. Lapin sodan aikaan pohjoisen asukkaita evakuoidaan väliaikaisesti Ruotsiin. Äiti itkee ja pakkaa tavaroita, mutta lapset riemuitsevat: ”Me pääsemme Ruothin! Me pääsemme Ruothin!” Riitu-äiti pukee lapset resuisiin rääsyihin, jotta saalis avustusvaatteiden jaossa olisi mahdollisimman runsas.

Siiri saa vaatteiden lisäksi myös nuken, jota hän tietenkin haluaa hoitaa aivan, kuten äiti hoitaa pikkuveljeä. Kun Riitu kylvettää Tuomaksen, Siirikin haluaa kylvettää nukkensa. Hän työntää nukkensa syvälle pesuvatiin lainkaan aavistamatta, miten sahanmuhilla täytetylle nukelle astuessa käy. Nukke ei tokene kylvystä, vaikka sitä kuivatellaan hellan pellinvarrella monta päivää. Lohdutukseksi äiti lupaa Siirille uuden nuken, kunhan perhe pääsee takaisin kotiin.

Ruotsissa perheestä otetaan valokuva, joka on myös Siirin kirjan kansikuvana. Kuvassa Siiri istuu äitinsä sylissä uudet helmet kaulassa. Siiri itse ei niinkään ole ihastunut potrettiin, sillä siinä näkyvät hänen pyöreät poskensa, joista isä saa aihetta vitsailuun pitkäksi aikaa: ”Kun tulee vieraita, isä käskee Siirin hakea valokuvan ja esittelee sitä iloisesti vitsaillen. Löytääpä hän kerran harpinkin, jonka kärjen asettaa valokuvan Siirin nenälle ja mittaa. – Kyllä se on ihan puhas ympyrä.” Vieraita naurattaa, mutta Siiriä harmittaa. Hän haluaisi poskiensa olevan yhtä kapoiset kuin Anni-siskolla.

Joululahjaksi virsikirja

Mieleenpainuvimmat tarinat sijoittuvatkin Siirin lapsuusvuosiin, aikaan, joka on täydellinen vastakohta nykyajan tavarakulttuurin runsaudelle. Virsikirjat, albumit ja sukasta tehdyt nuket ovat tyypillisiä lahjoja, joita Kutturan lapset jouluisin saavat. Lapasia ja sukkia on paketeissa jokaiselle.

Koulussa Siiri taitaa kuitenkin vertailupelin lahjojen hienoutta arvioitaessa: sukkanuken sijalla on kultakiharainen nukke, joka itkee, kun sitä painaa vatsasta, ja valokuva-albumi on vaihtunut herätyskelloon, joka soittaa melodiaa ”Honkain keskellä mökkini seisoo”. Joulupukkikaan ei ole nykyisenlainen leikkikaluja ja elektroniikkaa yltympäriinsä jakeleva hohottaja. Siiri ja Juhani saavat eräänä jouluna lahjaksi metrin pituiset risut, kun epäilevät pukin olemassaoloa eivätkä tottele äitiään. Harmaata käärepaperi naruineen viedään tietenkin vintille odottamaan seuraavaa joulua.

Kasvatusmenetelmätkin poikkeavat siitä, mitä nykyään neuvolassa opastetaan. Risu odottaa oven yläpuolella pahantekijöitä, kiroilijoita tai kaivon kannella leikkijöitä. Pienemmistä rikkeistä voi selvitä myös tukkapöllyllä, jos vanhemmilla sattuu olemaan kiire. Sanomattakin oli selvää, että myös lapset osallistuivat kodin moninaisiin töihin: tiskaukseen, siivoamiseen, heinäntekoon, marjanpoimintaan tai lehtikerppujen sidontaan.

Koko kotitienoo on täynnänsä erilaisia hirviöitä, jotka vaanivat varomattomia lapsia: Vintillä voi joutua Vinttikarhun kitaan, kellarissa vaanii Kellariäijä, jokirannassa ilman vanhempiaan liikkuvia lapsia vartoo Jokihirvi ja pihakaivossa asustaa Kaivoäijä, joka kiskoo tottelemattomat lapset pitkillä käsillään kaivon syvyyksiin. Pelottelutarinat saattavat tuntua julmilta niistä, joille ei Jörö-Jukkaakaan lapsena luettu. Tarinoiden perimmäinen tarkoitus on puhtaan käytännöllinen. Vanhemmilla ei ollut aina töiltään aikaa kaitsea monipäistä lapsikatrastaan, joten vaarallisista paikoista opetettiin pysymään loitolla tarinoiden avulla.

Etelässä ovat rannatkin raidallisia

Siiri aloittaa koulunkäynnin vuotta vanhempana kuin aiemmin syntyneet sisaruksensa. Opettajana Koppelon koululla on tuolloin Anna-Liisa Hakosalo, jonka eräs lempiteesi on: ”Kuntaa pitää säästää”. Käytännössä opettajan säästöajatukset toteuttaa koulun keittäjä-siivooja-piika, kyttyräselkäinen Hilma, joka ei tuhlaa puita huuhteluveden lämmittämiseen vaan huuhtoo pyykit avannossa, kädet täynnä kylmänkyhmyjä.

Siirin kouluaikojen muistot vievät ajatukset Mikael Niemen Vittulajänkälle, jossa marginaalisuuden ja erilaisuuden kokemus suhteutuu ruotsalaisiin ja ruotsalaisuuteen. ”Maantiedossa kaikki tärkeä on Etelä-Suomessa. Laulutunneillakin lauletaan ”Männikkömetsät ja rantojen raidat”. Siiri luulee, että raidat ovat erivärisiä viiruja, joita Keski-Suomessa on jostakin syystä rannoilla. Ivalojoen ranta on tasavärinen. Kokeisiin paukutellaan ulkoa: varhain toukokuussa alkavat leskenlehdet kukkia.”

Historian tunneilla tärkeitä ovat Ruotsin asiat ja muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset. ”Ei puhettakaan Ivalojoen kultamiehistä, kullan salakuljettajista tai fiskuumiehistä. – – Kaikki muu on tärkeää, Ivalojokea ei vain mainita. Inarijärvikin on vain hylätty, halpa, arvoton.”

Siirin perheen suhde suomalaiskulttuuriin poikkeaa kuitenkin paljon saamelaiskirjallisuudessa esille tuodusta vastakkainasettelusta suomalaisen ja saamelaisen kulttuurin välillä. Esimerkiksi yleisen oppivelvollisuuden saamelaiskulttuurille aiheuttamaa tuhoa ja katkeruutta ei Siirin kirjassa ole juurikaan edes rivien välissä, vaikka läpi lukuvuoden jatkuva asuntolaelämä koetteleekin pieniä koululaisia ja koti-ikävä kaihertaa iltaisin kyyneleet monen lapsen silmiin.

Saamelaisuuden mikrohistoriaa

Siirin kirja on olennaisesti osa kulttuurista vastamuistia, saamelaisuuden mikrohistoriaa, siitäkin huolimatta, että Siiri tai hänen perheensä ei kokenut elävänsä suomalaiskulttuurin kolonialisoimana. Osaltaan sijoittautumista kahden kulttuurin välimaastoon lisäsi Siirin vanhempien halu antaa lapsilleen aineellisesti vauraampi elämä kuin mitä heillä itsellään oli. Äiti neuvoi lapsiaan opiskelemaan, jotta nämä pääsisivät virkamiesuralle ja hyville tienesteille.

Ohjeiden motiivina ei niinkään ollut halu patistaa jälkikasvua ulkokultaisen menestyksen poluille kuin tietoisuus siitä, millaista elämä niukkojen ja epäsäännöllisten tulojen varassa on. Siirikin ottaa äitinsä neuvosta vaarin ja pääsee Tornion naisseminaariin ensimmäisenä saamelaisopiskelijana. Ensimmäinen opettajanvirka avautuu Koppelon koululla, Anna-Liisa Hakosalon jalanjäljissä.

Siirin kirjan kertoja on kaikkitietävä, missään vaiheessa Siiri ei kerro itsestään minä-muodossa. Kerrontaratkaisu on varsin toimiva; lyhyisiin novelleihin saadaan sujuvasti mukaan elävää dialogia ja kaunokirjallista tunnelmaa. Vaikka suurimmalle osalle Siirin kirjan maailma ja elämäntapa on hyvinkin vieras, Magga-Miettusen autenttinen ja persoonallinen näkemys tavoittaa myös nykylukijoiden kokemusmaailman. Erityisesti mieleeni jäi Niilan ja Riitun välittömän lämmin suhde lapsiinsa – risuttamisista ja pelottelutarinoista huolimatta.

Kustannus-Puntsi on markkinoinut teosta ”elämänrapsodiana”, mikä on ollut kerrassaan mainio ja Siirin kirjan mentaliteettiin hyvin istuva oivallus. Siirin tarinahan todella on rapsodia, eri äänten monisävyinen, vivahteikas kokonaisuus, joka jatkaa saamelaista kertomaperinnettä hyvinkin onnistuneesti.