Kaupungin lippuluukulla

Silja Järventaustan neljännessä teoksessa on sekä lyhytproosaa että proosarunoa, määritelmästä vähän riippuen. Teos koostuu viidestä otsikoidusta kokonaisuudesta, jotka voidaan nähdä novelleinakin. Niiden assosiatiivinen rikkaus hajottaa kuitenkin tekstin novellimaisen juonellisuuden pienempiin kappaleisiin. Nämä kappaleet puolestaan muistuttavat ulkonaisesti ja sisällöllisestikin lähinnä proosarunoa. Kussakin viidessä kokonaisuudessa on oma punainen lankansa, mutta välillä se pilkottaa tekstissä vain etäisesti. Tekstin teemoja ovat esimerkiksi kaupunki, valo ja, absurdia kyllä, makeisvero.

Sanoja ei yksinkertaisesti ole tapana yhdistää näin.

Kirjailija voitti Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran MKS-palkinnon vuonna 2013 teoksella Hyvän yön puisto (2012). Tämä palkinto jaetaan kerran vuodessa sellaiselle suomenkieliselle proosateokselle tai -käännökselle, joka on esimerkillisellä tavalla rikastuttanut suomenkielisen proosan ilmaisumahdollisuuksia. Laura Lindstedt luonnehtii palkintotekstissä Järventaustan tekstiä osuvasti: ”Järventausta kasaa epäkonventionaalisella otteella yhteen lausekkeita, lauseen rakenneosia. Sanoja ei yksinkertaisesti ole tapana yhdistää näin. Odotuksenmukainen merkitys kääntyy virkkeen sisällä yhtäkkiä aivan muuksi kuin mihin lauseen alku vihjaa.” Juuri tällainen on tyyliltään uusinkin teos Kaupungin lippuluukulla.

Taitava kansi tiivistää oleellisen

Camilla Pentin taiten tehty kansi antaa jo viitteitä kirjan sisällöstä. Kansi käyttää hyväkseen Tove Janssonin ideaa, jota hän käytti mm. kirjassaan Kuinkas sitten kävikään? (alkup. Hur gick det sen? 1952) ja jossa edellisellä aukeamalla on pieni aukko paljastaen jo jotain seuraavasta. Järventaustan kirjan kannen graafiset monikulmiot näyttävät olevan hyvässä järjestyksessä, mutteivät sitten olekaan tarkemmin katsottuna. Niiden sivut vääristyvät omanlaisiksi, mutta silti ne muodostavat järjestyneen kokonaisuuden, eräänlaisen tesselaation. Tällainen sanojen tesselaatio kohtaa Järventaustan lukijan: sanat peittävät koko tekstimassan, joka näyttää yhtenäiseltä, mutta sitten jokainen osanen onkin erilainen. Vaikka sanat näyttävät liittyvän toisiinsa konventionaalisesti, jokainen liitos voikin olla arvaamaton. Kun tekstiä lukee, lukijan odotus tekstin seuraavasta tapahtumasta on usein väärä. Sanat viittaavat johonkin tulevaan, mutta toteutunut teksti onkin jotain aivan muuta. Kirjan kannen musta aukko oivaltaa tämän Järventaustan tekstin ominaisuuden erinomaisesti: jotain tuolla pilkottaa, mutta mitä? Ai ei se ollutkaan sitä mitä luulin! Ei kun oliko se kumminkin?

Vapaasta assiosiaatiosta tässä kirjassa ei mielestäni ole kyse, vaan juuri odotuksenmukaisuuden rikkomisesta:

”Onni tulee joka nurkan takaa. Onni tulee munan kuorissa ja keltaisissa pääskysissä. Onni on arvoasteikossa yhtä mittaa. Se tulee, on kallonpohjassa, oopperassa. Se istuu, makoilee laveeratulla kalliolla ja toteaa maaston muodot.” (s. 12)

Tässä esimerkissä munan kuoret antavat odottaa seuraavasta ”kelt”-alkuisesta sanasta ”keltuaista”, mutta teksti siirtyykin keltaisiin pääskysiin. Arvoasteikko taas viittaisi ilmaisuun ”yhtä arvokas”, mutta tekstissä onkin ”yhtä mittaa”. Onni ei ole ”aallonpohjassa” vaan ”kallonpohjassa”, eikä se istu laveeratulla ”kankaalla” vaan ”kalliolla”. Samasta tekstikatkelmasta kannattaa huomata myös sanojen onni/Onni taitava homonyyminen käyttö. Järventaustan tekstille on siis tyypillistä, että tutut sanakonnotaatiot ja sanaliitot korvautuvatkin yllätyksellisesti.

Viimeinen kokonaisuus Kun makeisvero yllättää on kirjan riemukkain.

Yllätyksellisyys tekee kirjasta viihdyttävän lukea, sillä koskaan ei arvaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuinkas sitten kävikään? Kirjailijan taitavuus on, että sanojen merkitysten viittaukset ovat niin poikkeuksellisia, mutta kuitenkin jollain tavalla järkeviä ja kielenmukaisia. Tämän vuoksi teksti ei ollenkaan mene gonzoiluksi tai sellaiseksi moderniksi kirjallisuudeksi, jota ymmärtää lähinnä taiteilija itse ja hänen lähipiirinsä.

Kirjallisuus käyttää ajankohtaispuheenvuoron

Viimeinen kokonaisuus Kun makeisvero yllättää on kirjan riemukkain. Se on kirjailijan kannanotto yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja tulkitsen sen metaforaksi suomalaisesta vaihtoehdottomuudesta ja yhden totuuden kulttuurista.

”Kun sain makeisveron käteeni, pitelin sitä hetken kädessäni, olin jo heittämässä sen pois mutta sitten sanoin ahaa, ja vedinkin sen äkkiä takaisin itseeni, itselleni. Jokin pyöri juuri sillä hetkellä päässäni ja pääni takana. En tiennyt yhtään mitä tekisin makeisverolla, makeisveron kanssa mutta pidin sitä vain itselläni.” (s. 74)

Makeisvero voisi itse asiassa olla mikä tahansa yhteiskunnallisen keskustelun topiikki. Kärkihanke! Digiloikka! Hallitsematon maahanmuutto! Pakkolaki! Sote-alue! Kätilöt! Nato-kiima! Yhteiskuntasopimus!

”En minä mitenkään kiintynyt siihen heti. Aluksi vain pidin sen itsessäni. Onhan siinä. Minulla on tämä. Se oli tullut luokseni.” (s. 74)