Liputettu päivä

Silja Järventaustan (s. 1977) toisen kokoelman runoissa mielikuvitus ei hetkeksikään unohda arjen olemassaoloa. Runojen puhuja esittelee erilaisia tekijöitä ja toimijoita arkisissa askareissa, jotka vaivihkaa kääntyvät arkiasetelman sekoittaviksi, surrealistisiksi näyiksi: ”Kostutit koko ajan ja kuivasit. Asetit sinisen maton kadulle ja / vedit vesilammikon kastelemaan jalkasi.”

Juuri arkisen näkymän sekoittajana Järventausta on selvästi parhaimmillaan, ja tätä mielenkiintoista taitoa hänen pitäisikin yhä kehittää. Hän osaa pelkistää ja yksinkertaistaa toiminnan kuvauksia kiinnostavasti. Runoista voi tulkita myös eri aikakausien välähdyksiä. Inhimilliset kyvyt ja taidot saavat naiiveja ja huvittaviakin sävyjä, ja runojen parhaissa kohdissa ihmisen toiminta ironisoituu mitä hienoimmin: ”Osaan keittää levyllä. Olen jalkojen kanssa täällä. Minä toivon paitapuseroa tänä iltana. Olen jalkojen kanssa kävelevä.”

Verkkarit ja lenkkarit

Kokoelman sanastossa toistuvat tavanomaisiin olemistapoihin, usein vaatteisiin ja interiööreihin, viittaavat sanat, kuten verkkarit, lenkkarit, paitapuserot, oloasut, ohuttoppatakit, vuodesohvat ja toimistotuolit. Toisinaan ei voi kuin ihmetellä, miten paljon runoilijalla voikaan olla sanottavaa täysin arkisesta aiheesta, vaikkapa paitapuserosta. Arkisen esineistön punominen runoon tuo mieleen Riina Katajavuoren runotyylin. Mutta miten tasapainoilla arkisten runokuvien käyttäjänä niin, ettei runo muutu arkiseksi ja tylsäksi vaan paljastaa asioita arjen takaa?

Järventaustan ongelma tavallisten ja pelkistettyjen asioiden käsittelemisessä on se, että runojen sisällölliset merkitykset eivät ole kovin jännittäviä tai yllätyksellisiä. Runot miellyttänevät niitä lukijoita, jotka pitävät varmasta ja tasaisesta ilmaisusta. Kansiliepeessä kerrotaan kokoelman lauseiden olevan oikukkaita, mutta oman lukukokemukseni perusteella oikukkuus on varsin maltillista ja sävyisää. Minun makuuni runot ovat liian vähäoikkuisia, eikä niiden sisällöllinen syvyys tunnu riittävältä.

Mielestäni arkisuuden puolesta liputtava Järventausta on kuitenkin osaava kirjoittaja, tyyli on hiottua eikä yksikään kohta vaikuta kokonaisuudessa ylimääräiseltä, mutta kokoelma etenee jotenkin liian koulumaisen varmasti. Aloin lukiessani odottaa irtiottoa, sitä hetkeä, jolloin runoilija vapautuisi hetkeksi säntillisyydestään ja – antaisi palaa! Runous tarvitsee valloilleen päästämistä ja pidäkkeettömyyttä. Runosta toiseen lähes samanlaisena toistuvan rakenteen rikkomisella pääsisi jo pitkälle. Liputettu päivä on vaisu nimi kokoelmalle. Sama vaisuus rasittaa koko tekstiä.

Arkisuuden tavoittelu vaikuttaa välillä turhan alleviivatulta. Verkkarit, lenkkarit ja oloasut alkavat pidemmän päälle jo puuduttaa. Sinänsä niin herkullinen järventaustalainen ihmisenä olemisen ironiakaan ei tahdo säilyä, jos samaa on liikaa. Ei siis välttämättä tarvita leegiota oloasuisia runon puhujia todistamaan arkisuutta; lukija uskoo vähemmästäkin. Toisaalta kokoelman loppupuolella runoilija tarkoituksellisesti korostaa verkkareiden paljoutta ja siten herättää ironian taas hetkeksi. Runon puhuja on monikerroksinen tavis, joka ilmaisee tavallisuudessaan piilevän moneuden seuraavasti: ”Minulla on kolmet verkkarit päällekkäin”.

Verbit ja lyhyet lauseet

Esikoiskokoelmaan Patjalla meren yli (Teos 2006) verrattuna Järventaustan runokieleen ei ole toisessa kokoelmassa tullut merkittäviä muutoksia. Liputetun päivän lauseet ovat lyhyitä, mikä synnyttää aluksi töksähtelevän vaikutelman. Eteenpäin lukiessa huomaa, että lyhyiden lauseiden jatkuva käyttö luo kokoelmalle omintakeisesti eteenpäin napsahtelevan rytmin.

Liputetussa päivässä runot kiteytyvät toimintosarjoiksi. Vahvasti verbipainoitteisessa sanastossa huomio kiinnittyy tekemiseen ja toimintaan. Lauseet voivat olla hyvin pelkistettyjä: ”Hän puhuu täällä”, ”Hän lukee sanomat”. Kokoelman parhaita kohtia ovat ne, joissa lukija äkisti huomaa jääneensä pohtimaan jonkin tuiki tavallisen oloisen lauseen merkityksiä. Yleisnimikkeiden runsas käyttö jättää myös tilaa monenlaisille tulkinnoille.

Järventausta ei käytä kovin paljon uudissanoja, ja jos käyttää, ne ovat sekä äänteellisesti että merkitystasolla ympäristöönsä sulautuvia kuten sanat ”vaottaa” tai ”turhaaja”. Runoilija uudistaa ilmauksia sijoittamalla verbejä uusiin yhteyksiin tai jättämällä lauseenjäseniä pois, esimerkiksi ”Sekoitit ympärillä” tai ”Kaikki tositteet tarkoittivat”.

Joskus runoissa hypitään asiasta toiseen niin nopeasti, että sisältö etääntyy. Se lienee ainakin osittain runoilijan tietoinen tyylikeino. Etääntymisen takia runot eivät kuitenkaan aina oikein pysty pitämään otteessaan. Lyhyet lauseet kutsuvat lukemaan nopeasti ja nimenomaan kokoelman kokonaisuutta tarkastellen, mutta tätä kokoelmaa olisi hyvä lukea pienissä erissä ja yksittäisiin runoihin hitaasti keskittyen. Ainakin minulle monet yksittäisten runojen osat avautuivat siten parhaiten.