Onko Sade poltettava? ja muita esseitä

”Pitääkö Beauvoir silputa?”, filosofi Sara Heinämaa kysyy Simone de Beauvoirin suomennetun esseekokoelman johdannossa. Itse hän ei ole 1900-luvun kuuluisinta feministifilosofia silppuamassa vaan viittaa kysymyksellään vallitsevaan kulttuuriimme, jossa kirjasta on tullut kertakäyttöesine ja klassikon ajatuksesta käsittämätön.

Olisiko Beauvoir sitten pelastettava kustantajien ja kirjakauppiaiden tunnottomista kourista? Kestävätkö Beauvoirin 1940–1960-luvuilla kirjoittamat esseet aikaa? Jokainen voi miettiä vastausta luettuaan teokseen Onko Sade poltettava? suomennetut kuusi esseetä.

Tiettyjen feminiinisyyttä korostavien naisaktivistien vastaus on ollut armoton: Beauvoirin taantumuksellinen tasa-arvofeminismi joutaa silppuriin radikaalimpien näkemysten tieltä. Heinämaa sen sijaan on rehabilitoimassa Beauvoirin ajattelua ja esittää johdannossaan Judith Butleriin tukeutuen ajatuksen, jonka mukaan Beauvoirin filosofian ja etiikan ydin on naisasiaa laajemmassa filosofisessa projektissa.

Tässä filosofiseksi itsetuntemukseksi kutsutussa etiikassa on kyse ihmisenä olemisen – miehenä ja naisen elämisen – rajojen jatkuvasta kokeilemisesta ja tutkimisesta. Heinämaa pitää tärkeänä painottaa sitä, ettei kyseessä ole itsekeskeinen projekti.

Ihmisenä olemisen rajojen tutkija

Sinänsä ajatus Simone de Beauvoirista (1908–1986) inhimillisten mahdollisuuksien alueen tutkijana vaikuttaa kaikessa ajatuksellisessa laajuudessaan hedelmälliseltä lähtökohdalta. Ajatellaan vaikkapa Beauvoirin valtavaa kirjallista tuotantoa ja poliittisen aktivistin mainetta.

Vaikka hän ei markiisi de Saden kaltainen äärimmäisyysihminen ollutkaan, ei hän myöskään kaihtanut erilaisia poliittisen vaikuttamisen ja toiminnan muotoja, eivätkä mitkään aiheet olleet hänelle tabuja. Ilmeisin todiste tästä rajojen kokeilusta on tietenkin naisten seksuaalisuudesta, abortista ja taloudellisesta tilanteesta puhuminen Toisessa sukupuolessa (Le deuxième sexe, 1949, suom. 1999) – sodanjälkeisessä Ranskassa, jossa naisia oltiin jo ajamassa työmarkkinoilta takaisin hellan, kehdon ja harjan pariin.

Inhimillisten mahdollisuuksien tutkimisen puolesta puhuu sekin, että Beauvoir kirjoitti koko ajan sekä filosofiaa että kaunokirjallisuutta: esseitä, romaaneja ja omaelämäkertoja. Eksistentialismi tarjosi hänen toiminnalleen tarpeeksi laajan merkityspohjan, ja sen avulla hän saattoi mielekkäästi liittää erilaisia intressejään ja toiminnan alueitaan yhteen.

Varsinainen itsetutkiskelija Beauvoirista kuitenkin tuli vasta myöhemmin – ehkä vasta sodan jälkeen, kun hän alkoi perata Sartren kanssa käymäänsä kirjeenvaihtoa, tai sen jälkeen, kun hän ryhtyi kirjoittamaan päiväkirjojensa ja kirjeittensä pohjalta omaelämäkertaansa ja luomaan itseään uudelleen. Beauvoir piti tärkeänä kirkastaa lukijoilleen sitä, miten hänestä oli tullut se, mikä hän itse katsoi olevansa.

Esseegenre soveltuu hyvin filosofisille itsetutkiskelijoille kuten Montaignen esimerkki osoittaa. Erittäin hyvin se soveltui juuri Beuvoirin kaltaiselle ajattelijalle, joka oli eksistentialististen oppien mukaisesti sitoutunut kokeilemaan vapauden rajoja.

Esseissä Beuvoir sai käsitellä vapaassa muodossa kaikkia mahdollisia ajankohtaisia ja tärkeiksi katsomiaan aiheita: naisten tilannetta, vanhuutta, luovuutta, moraalia, filosofiaa, politiikkaa. Muodoltaan määrittelemättömän esseen rajat taipuivat myös hyvin hänen tarpeisiinsa, ja hän saattoi niissä yhdistää tiedolliset ja käsitteelliset valaisemis- ja valistuspyrkimyksensä omiin esteettisiin ja itseilmaisullisiin pyrkimyksiinsä.

Vapaus ja vastuu – naisilla ja miehillä, kirjailijoilla ja ajattelijoilla

Suomennetun esseekokoelman aloitusessee ”Naisten asema” on alkujaan julkaistu Ranskassa vuonna 1961, mutta se puhuttelee edelleen. Esseen sanoma on tuttu Virginia Woolfin pamfletista Oma huone – naisten on hankittava ammatti, oma huone ja omaa rahaa –, mutta näinä pätkätyöhelvetin aikoina taas mitä ajankohtaisin.

Vielä kymmenen vuotta sitten olisin pitänyt tätä esseetä aikansa eläneenä, mutta vuonna 2007 pelkkä aloitus nosti jo karvat pystyyn. Korvaan seuraavassa lainauksessa ”Ranskan” ”Suomella”, jotta vaikutus olisi tehokkaampi: ”[n]aisilla ei [Suomessa] mene hyvin. Hyvin ei mene myöskään nuorilla, vanhuksilla, lapsilla eikä miehillä. Maa on sairas, sen vauriosta todistavat kaikki sen jäsenet.”

Lainattu tekstikohta kertoo myös siitä, miten Beauvoir kykenee sanomaan asiat selvästi ja vaikuttavasti. Hänen erityiseksi metodiseksi ansiokseen on tietenkin laskettava hänen käsittelemiensä aineistojen ja asioiden ja niiden eri puolien laajuus tai kattavuus. Beauvoir ei tyydy tarkastelemaan vain naiskirjailijoiden tai sivistyneiden naisten tilannetta vaan puhuu myös perheenemännistä, maatilan emännistä ja kotirouvista samoin kuin yleensä naisten työssäkäynnin ja lapsenhoidon yhdistämisen vaikeudesta. Beauvoir kirjoittaa tavalliselle naiselle yleistajuisella tavalla – ja ilman ironiaa.

Toiseksi valittu essee ”Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi” on vanhempi, alun perin vuodelta 1945. Siinä Beauvoir lähtee eksistentialistisen filosofian pohjalta hahmottelemaan poliittisen toiminnan mahdollisuuksia. Juuri toiminnan korostamisessa on esseen edelleen ajankohtainen sanoma: on elettävä tässä maailmassa ja otettava oma vapautemme kantaaksemme.

Emme saa vetäytyä perinteisen etiikan abstraktiin hyveellisyyteen, vaan meidän on toimittava ja toisinaan myös tahrittava kätemme. Emme saa myöskään toimia kuin poliittinen realisti, joka kyllä toimii tässä maailmassa, mutta ahtaasti, kieltäytyen näkemästä tulevien ja mahdollisten tulevaisuuksien tai maailmojen kirjoa.

Beauvoirin oman poliittisen toiminnan malli on idealistista; se on lähtökohtaisesti ideoille ja vielä toteutumattomalle tulevaisuudelle perustuvaa politiikkaa. Kokoelman kolmas essee ”Eksistentialismi ja kansanviisaudet”, sekin vuodelta 1945, täydentää omalla tavallaan tätä ihmisen jatkuvalle vapautumisen ponnistelulle perustuvaa opetusta.

Kokoelman neljäs essee on ”Kirjallisuus ja metafysiikka” vuodelta 1946. Siinä Beauvoir sovittaa yhteen kirjallisuuden ja filosofian välistä kuilua. Beauvoir muotoilee omaa romaaniteoriaansa ja määrittelee sen kuvitteellisuuden ja sitä kautta siis eksistentialisteille tärkeän avoimen tulevaisuuden muotoilemisen ja muotoutumisen välineeksi.

Beauvoirin romaaneita lukeneelle essee herättää kuitenkin kysymyksen Beauvoirin omista pyrkimyksistä romaanikirjailijana ja tekee jollain tavalla ymmärrettäväksi hänen omien romaaniensa teoreettisen jähmeyden. Beauvoirin romaanit eivät näet useinkaan pääse haaveillun metafyysisen romaanin tasolle – tuon kunnianhimoisen romaanin, jossa ajallisuuden ja iäisyyden jännitteinen ristiriita avautuu lukijan ponnistelun tuloksena.

Essee ”Kokemuksistani kirjailijana” näyttää Beauvoirin tiedostaneen oman kirjallisen toimintansa ulottuvuudet, mutta romaani vaikuttaa jääneen jonkinlaiseen tietoisuuden katveeseen. Romaanin kohdalla Beauvoirin lausumien päämäärien ja lopullisten toteutuksien välillä vaikuttaisi ainakin olevan jonkinlainen kuilu. Tämä näkyy siinä, miten pontevasti Beauvoir väittää esseessään kriitikoiden olleen väärässä hänen romaaneidensa suhteen.

Esimerkiksi Mandariineista (1954, suom. 1982) hän toteaa, että sitä on luettu väärin, mutta tekijän lausuma ja avainromaanin kieltäminen eivät ratkaise kirjan vastaanoton todellisuutta. Tosiasia on, että Mandariinien kuvitteellisen maailman merkitys ei ole paljastunut lukijoille likipitäenkään Beauvoirin tarkoittamalla tavalla. Itse asiassa muitakin Beauvoirin romaaneita on usein luettu juuri hänen itsensä paheksumina filosofisina romaaneina tai tendenssiromaaneina.

Kokoelman päättää markiisi de Saden etiikkaa käsittelevä pitempi essee ”Onko Sade poltettava?” (1951–1952), jossa Beauvoir asettuu puolustamaan Saden tinkimätöntä ja autenttista yksilöllistä etiikkaa.

1900-luvun selväjärkisin naisajattelija

Simone de Beauvoir on 1900-luvun tunnetuimpia ja luetuimpia feministejä ja naisajattelijoita. Feministiajattelijoista ja -teoreetikoista ei tunnetusti ole ollut 1900-luvulla pulaa, mutta harva on Beauvoirin tavoin kyennyt kirjoittamaan yhtä aikaa koskettavasti ja selväjärkisesti naisten asemasta.

Ehkä juuri essee mahdollisti Beauvoirin tyylin kehittymisen ja hänen tulemisensa itsekseen, siksi monipuoliseksi ja tinkimättömäksi feministiajattelijaksi, jollaisena me olemme hänet oppineet tuntemaan. Sillä juuri tyylissä, hänen luontevassa ja maailmallisessa proosassaan, tavassaan kehiä ajatustaan auki, yhdistää ennestään tunnettuja asioita uusiin yhteyksiin ja muodostaa uusia merkityksiä, on Beauvoirin esseiden salaisuus.

Nykyiseen feministifilosofiseen tyyliin verrattuna Beauvoirin esseet vaikuttavat suorastaan taivaallisilta. Niissä merkitystä ei hämärretä teoreettis-filosofisella abstraktioilla, vaan ymmärrystämme ja sen muodostumisen ehtoja valaistaan koko ajan konkreettisesti, tästä maailmasta tulevin esimerkein. Erika Ruonakosken hieno suomennostyö takaa, että esseet houkuttelevat vieläkin ajattelemaan ja keskustelemaan – ja ehkäpä joskus myös toimimaan.