Suolaruusu

Sinikka Huuskon (s. 1962) esikoisrunokokoelman teemana on lapsen hyväksikäyttö. Takakansitietojen mukaan teoksen synnyn taustalla on Vladimir Nabokovin Lolita-romaani, joka käsittelee keski-ikäisen miehen hullaantumista kaksitoistavuotiaaseen tyttöön. Varsinkin kokoelman alkuosan runoissa onkin paljon selviä viitteitä Lolitaan erityisesti Nabokovin Humbert Humbertin nimimuunnosten kautta.

”Eestaas yön nytkähtelevässä hississä / matkailen minä, hupsu Herra Humbertskov,/ on vierellä neitini terve tuhina,/ oi, on huulensyrjässä suklaareunus,/ flanellipupunen pöksyjen piilossa!” (s. 18.)

Hyväksikäyttäjä käyttää valtaa ja vakuuttaa, että joillekin asioille ei vain voi mitään.

Nabokovin Lolitassa tyttö ei pääse kertomaan kokemuksestaan, mutta Huusko antaa lapselle katkeran vahingoniloisen puheenvuoron: ”Huhuu, Humbert rukka, sinä vanha veri /pian sinulta katoaa ruusumeri, papa Hum, / papi Hum, sinun sepaluksestasi pian / kumpuaa vain sellin ummehtunut humu” (s. 24.)

Suojele minua sinulta

Kirjan takakansitekstissä kerrotaan runojen kuvaavan hyväksikäytetyn lapsen kokemuksia, mutta usein äänessä on myös hyväksikäyttäjä: ”Älä vielä herää, hajasääri, / anna minun katsoa miten nuhjuinen / aamunkukka varovaisesti avautuu, / anna minun nuuhkaista vähän” (s. 26.)

Hyväksikäyttäjä käyttää valtaa ja hän vakuuttaa, että joillekin asioille ei vain voi mitään: ”Kun tuuli tulee, niin tuli leviää.” (s. 80.) Hän tietää, että hän satuttaa sekä konkreettisesti että henkisesti. Hänen oma nautintonsa on kuitenkin tärkein: ”Avaa nyt syli, itkupilli, / ei tämä sinua tapa, vahvista, / satuttaa taatusti siihen saakka kunnes / kuolema valkoisella murhapakulla kehrää sinut kiinni” (s. 8.)

Yön hämärässä mies jo aavistaa, mitä on tulossa: ”ehkä jumala kokoilee harmaita helmojaan / ehkä sähköä jo johdetaan tuolinrunkoa pitkin” (s. 14.)

Toki Huusko antaa puheenvuoron myös lapselle, jonka kokemuksissa on viiltävän pelottavia kuvia nukkumaanmenosta ja öisestä heräämisestä: ”jo oveni alta vaanivat tohveleittesi tanakat varjot, / kilahtaa solki vyön ”(s. 103.) Tai toinen: on niitä, jotka heräävät ruususateeseen, / niitä jotka heräävät pelkkään kuiskaukseen, / hiljaa kääntyvään ovenkahvaa[n]” (s. 48.)

Hyväksikäytön viitekehys tekee myös runojen lempeän läheisyyden uhkaavaksi: ”Tule, otan sinut syliin, silkkiuikku / letitän hiukset, silitän /isolla kädellä nukkaniskaa” (s. 88.)

Lapsi ei voi taistella vastaan eikä konkreettinen pako ole mahdollinen. Silloin täytyy ajatella muuta: ”Joskus olen ihan joku muu, / kun hoidat hygieniakukkaani, / puhallat sen kokonaan auki” (s. 37.) Ja haaveissa voi tapahtua oikea muodonmuutos: ”Jonain salaisena iltana / minua ei löydy, ei venevajasta / puolivälistä pimeitä portaita, / ei vaatekaapin syvyydestä minua löydy / on vaan yks vitun keikkuva lintu / pitkin katonharjaa, yks pikkuinen / viheltelevä lintu verinoro sieraimessa” (s. 102.)

Huusko kuvaa hyväksikäyttöä tapahtumana, joka ei pääty koskaan.

Muutamissa runoissa näkökulma tapahtumiin on kuin pienen lapsen joka yrittää uskoa, mitä hänelle on sanottu: ”Tuuli rakastaa puuta,/ riisuu oksat paljaiksi,/ niin iso rakastaa pientä.” (s. 99.) Joissakin runoissa näkökulma taas on aikuisen tai melkein aikuisen, joka myöhemmin tarkastelee tapahtunutta lähes kliinisesti: ”Ihan pian sinä kuolet. / lautumat kuin jokailtaiset luumusi / kasautuvat kylkiin, ja minä ajattelen / etten tiedä rakkaudesta mitään, kaiken, sen / että sinä olit ensimmäinen, ja siksi, /siksi myös viimeinen joka minua ikinä rakastaa” (s. 69.)

Huusko kuvaa hyväksikäyttöä tapahtumana, joka ei pääty koskaan. Hän tarjoaa erään mahdollisen onnellisena esitetyn lopun: Siinä vanhat miehet viikkaavat vaatteensa rannalle, / hukuttautuvat hiljaa mustaan veteen, ja se tyttö siinä lopussa / [s]aa vihdoin sata kaivattua harjanvetoa hiuksiinsa, (s. 43.)

Verta ja ruusuja

Huuskon runot lähtevät liikkeelle Nabokovin Lolitasta ja liukuvat pitkin hyväksikäytön tunnekuvastoa. Kovin raakoja yksityiskohtia Huusko ei kuvaa, vaikka kipua, verta ja ruusuja on mukana monessa muodossa. Tekstit tuntuvat takertuvan hyväksikäytön tapahtumaan, tekijään ja kohteeseen, eivätkä juuri pääse irtoamaan konkretiasta kielellisestikään.

Myönnän, etten pystynyt oikein pitämään tästä kokoelmasta sen sisällön takia.  Toisaalta reaktio varmaan kertoo myös runojen ilmaisuvoimasta. Huuskon runoissa on onnistuneita kielikuvia, osa herkkiä ja koskettavia, osa niljakkaan kiusallisia. Suolaruusu ei ole mikään hyvänmielenkirja.