Hietakehto

Sirpa Kähkösen (s.1964) Kuopio-sarja on tuonut sota-aikojemme kuvaukseen aivan oleellisen näkökulman, kotirintaman. Nyt Kähkösen aiemmista romaaneista tutut kuopiolaiset elävät kesäänsä latauksellisessa idyllissä, Selma Kelon huvilalla, elokuussa 1943 ennen jatkosodan suuria melskeitä.

Eikähän se idylliä ole kuin puitteiltaan, naisten karua arkea sekin, kun lapsikatraasta pitää huolehtia, kitkeä maata ja kasvattaa jotakin edessä olevan talven varalle. Ja sodan kaiut kantautuvat kyllä sinnekin, sanomalehtien uutisissa maailman rintamilta. Tohtori Kelo joutuu lähtemään hakemaan sairastunutta tytärtään Äänislinnasta, kauan tietymättömissä ollut Lassi Tuomi palaa yllättäen rintamalta lomalle perheensä luo.

Hietakehto on Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kuudes osa. Vaikka Kähkönen kuvaa siinä henkilöitä, jotka ovat tuttuja sarjan aiemmista osista, niitäkin jotka eivät ole Kesäkallion huvilalla läsnä, Hietakehto on vaivatta luettavissa itsenäisenä romaanina. Sillä on kuitenkin ihan oma reviirinsä, josta se viittoo ajassa taakse, ja eteenkin.

Riipaisevasti lapsista

Sirpa Kähkönen ripustaa tuota aikaa näkösälle riipaisevasti lasten kuvilla. Romaani alkaa jaksolla, jossa isänsä jo sodassa menettänyt Juho käy mielensä taisteluja mielikuvitusolentojensa, savesta muovaamien ukkeleitten kanssa. Juho on kasvamassa nuorukaiseksi, mutta on ihan lapsi vielä. Hän ahmii natsimielisen Ilmari Lehtovaaran saksalaisia sanomalehtiä ja ylläpitää sotaa Kesäkallion kesäisessä idyllissä.

Charlottan äiti on kadonnut teilleen sodan myötä ja pikku orpolaisen aikuiskontakti Blomberg on lähdössä soittokiertueelle Ruotsiin. Anna Tuomi häärii uuvuksiin asti huvilan taloustöissä ja hänen pienet lapsensa pyörivät jossakin jaloissa.

Onhan lapsilla kuitenkin aikuisia ympärillään, naisia työn touhussa. Ja onhan Kesäkallio kuitenkin edes hetkellisen rauhan tyyssija, jossa uidaan ja kalastetaan ja jossa ruokaa on riittävästi. Ja pieniä haaveitakin yhteisestä veneretkestä saareen, vanhan jäätelökoneen käyttöönotosta tai ”venetsialaisten” juhlien järjestämisestä.

Ukkosilman alla

Sirpa Kähkönen on luonut komean ajankuvan. Sen tavaton lataus syntyy juuri tuosta hurjasta ristiriidasta: ajan raskas riippa makaa tuon kesäisen idyllin yllä kuin ukkosilma. Sen voima syntyy myös tuohon maisemaan kuvatusta rikkaasta henkilögalleriasta, niin erilaisia ja monenlaisia ihmisiä samassa ajan kuvastimessa.

Ajan raskas riippa makaa kesäisen idyllin yllä kuin ukkosilma.

Eletään vedenjakajalla niin monessa suhteessa, niin historian ja siinä konkreettisesti sota-ajan, kuin monessa pienemmässä, mutta tulevan kannalta vähintään yhtä tärkeässä. Selma Kelon huvilalla eletään vielä vanhaa luokkajaon yhteiskuntaa, sitä joka näkyi ennen kaikkea naisten asemassa. Selma on kartanonrouva ja Hilda ja Anna Tuomi ovat palkollisia.

Mutta on jo toisenlaisiakin naisia, kuten työhuoneellaan kesälasten muotokuvia tekevä Hertta Miettinen, tai housupuvussaan Kesäkallioon vieraaksi saapuva ravintoloitsija Edith, tai Ilmari Lehtivaaran nuorikko Marieke, saksalainen reportteri. Selma Kelokin kyllä tietää että yhteiskunta ja naisen asema siinä on väistämättä muuttumassa vaikka ei itse osaakaan vanhasta hellittää.

Kohti syksyn pimeyttä

Kähkösen Hietakehdon riipaisevuus syntyy juuri lasten kuvista ja lapsia katsovien aikuisten kasvoista. Lapset elävät aina hetkessä, mutta näillä lapsilla on jo menetysten menneisyys, tulevaisuutta heillä ei vielä ole.

Lohduton ei Kähkösen kuva silti ole. Lasten maailma on kuitenkin tulvillaan aikuisten välittämistä. Hertta opettaa pienen Chralottan lukemaan. Juho tekee Charlottan kanssa sanomalehteä, joka vaikka onkin vielä täynnä Juhon mielen sotaisia melskeitä, on kuitenkin askel sekasortoisen maailman hahmottamiseen.

Lohtua Kähkönen suo myös lukijalle runollisen kauniilla, yksityiskohdista rikkaalla ajankuvallaan. Elokuinen tarina etenee kohti pimenevää syksyä 1943 ja edessä olevia aikoja, joiden kulun me jo tiedämmekin. Mutta näiden Kesäkallioon kertyneiden ihmisten vaiheista me emme vielä tiedä ennen kuin Sirpa Kähkönen toivottavasti valottaa sitä Kuopio-sarjansa seuraavissa osissa. Tämän vaiheen hän lopettaa komeasti kivimäiseen lauseeseen ”Me elämme kaikki.”