Lakanasiivet

Sota-ajan Kuopiossa ihmiset rakastuvat, kiukustuvat ja pitkästyvät. Sitten tulevat pommikoneet ja ravistavat ihmisten mielet hiukan eri asentoihin. Sirpa Kähkösen romaanisarjan neljännessä osassa aika on edennyt jatkosotaan. Kaikkitietävä kertoja antaa vuorollaan näkökulman niin äitiään kaipaavalle pikkutytölle kuin menneisyytensä Pietarista unelmoivalle Mannerheimillekin. Unien muodossa fantasia rikkoo sodan ankaran arjen. Sitten Mustat morsiamet -romaanin (1998) Kähkösen kieli on kehittynyt valtavasti. Lakanasiivet on kauneinta proosaa, mitä olen aikoihin lukenut.

Sirpa Kähkönen on painottanut työväen kuvaamisen tärkeyttä historiallisessa romaanisarjassaan. Punaisen Tuomen perheen kuvaus jatkuu Lakanasiivissä, mutta nyt myös yläluokka piirtää kuvaa jatkosodan tunnelmista. Kertoja katselee maailmaansa omasta ylhäisestä sfääristään ja osoittaa kaikkivaltaansa asettumalla välillä kuuksi taivaalle. Kuu, feminiininen prinsiippi, vihjaa ehkä kaiken takana olevaan naisnäkökulmaan, etenkin kun Sillanpää romaanissaan Ihmiset suviyössä asetti kertojansa katselemaan kuvaamaansa maailmaa auringon asemasta. Päällimmäiseksi Lakanasiivissä jää kuitenkin tunne, että jokaisen henkilön näkökulma on yhtä tosi, oli se sitten lahtarin tai punikin, miehen tai naisen. Historia elää, niin romaanin kerronnassa kuin sen kuvaamien ihmisten mielissä. Kansalaissodan varjo heittyy vielä jatkosodan murheissa ihmisten tielle.

Lakanasiivet alkaa suviyöstä, ja suviyöhön se loppuu. Kyse on yhdenpäivänromaanista, joka neljänsadan sivun runsaudellaan osoittaa, miten proosakerronnassa aika on suhteellinen käsite. Yhdessä kuumassa päivässä Kuopiossa, vaikka siihen mahtuukin pommitus ja sekasorto, ei ehkä olisi kertomista useammaksi sadaksi sivuksi. Kun jokaisella kirjan henkilöistä on oma painava menneisyytensä ja unelmansa tulevasta, kerrottavaa riittää. Romaanissa viitataan moneen kertaan Leo Tolstoin Anna Kareninaan, mutta minulle tulee enemmän mieleen Sota ja rauha, sen verkkainen kerronta, jossa erilaiset henkilöt saavat tilaa. Tolstoin järkäleen tavoin Kähkösen romaanisarja limittää rauhan hetket osaksi sotaa. Dramaturgisen taidokkaasti Kähkönen lähes pysäyttää Kuopion helteen hidastaman ajan juuri ennen räjähdystä.

Menneisyyden maailman ja siinä elävät fiktiiviset ihmiset voi Lakanasiivissä melkein aistia. Savon murre, jota henkilöt käyttävät, ei tee henkilöistä huvittavia vaan ilmaisee juuri niitä tunteita, joita sen kussakin tilanteessa pitääkin. Professori Leena Kirstinä näkee murteenkäytön palvelevan Kähkösellä henkilöiden tekemistä eläviksi mutta myös piikittelevän suomalaisen 1900-luvun alun realismin todenkaltaisuutta, kun siinä ei murretta kuultu. Kirstinä on myös osoittanut, miten taitavasti Kähkönen kutoo varhaisempaa kirjallisuutta oman kirjoituksensa lomaan. Helsingin Sanomissa Hannu Marttila jäljittää moton kirjalle antaneen Bertolt Brechtin ihanan Mizzin runoilijarakastajaksi: rakastaja, salaperäinen saksalainen mies kun puhuu Brechtin tuotannosta tutuin sanoin ja näyttää muutenkin kuuluisalta Suomen-vieraalta. Muutoinkin Lakanasiivissä tapahtumat ja kuvaukset viittaavat moniaalle. Romaani rikastuu uusilla lukukerroilla.

Naisten kesken, miesten ja naisten kesken

Mizzin hahmossa on ongelmansa. Hän on ulkomaalainen ja – varokaa, juonipaljastus – kirjan loppupuolella paljastuu juutalaiseksi, mikä selittää hänen halukkuutensa paeta Suomeen ja mielellään uuteen maailmaan asti. Tummuudessaan ja eksotiikassaan hän on ihana femme fatale, jonka vastineeksi Kirstinä näkee Kähkösen kirjoittaneen torpan tyttönsä, Annan. Mizziä käytetään kirjassa tuomaan monenlaista viestiä, mutta jotain kliseistä varieteetanssijan roolissaan Mizzissä on. Kenties tunteeni johtuu vain siitä, että kirjan miehet tekevät Mizzistä kliseen.

Mizzin kautta päästään piirtämään suomalaisten suvaitsevuuden rajoja: Tumma nainen on vieraudessaan epäilyttävä. Hän saa myös edustaa itsekästä naista, joka on hylkää lapsensa unelmiensa tähden. Sen sijaan perussuomalainen Elsa luopuu omista toiveistaan, kun lapsia vain alkaa syntyä. Elsaa ei kuvata epäitsekkäänä sankariäitinä vaan ennemmin katkerana ja kovana äitinä juuri siksi, että lapset ovat estäneet häntä toteuttamasta itseään. Romaanin lopussa hän kuitenkin havahtuu asettamaan lapsensa etusijalle, kun taas Mizzistä epäillään, ettei hän tule lapselleen kirjoittamaan.

Miehet eivät Mizziä himojensa palossa kavalla vaan nainen. Paitsi Mizzin tummuuden pelottamana, ehkä myös hänen koristeellisuudestaan ärsyyntyneenä. Yleisesti naiset eivät Kähkösen romaanissa ole toistensa vihollisia vaan tukevat toisiaan. Eikä Mizzi ole ainoa aistillinen nainen. Työväen naiset ovat siinä määrin rakkaudelle alttiita, että mukaan lipsahtaa rippunen viihderomanssia. Onko syyttäminen kenties vain sota-aikaa, kuten kirjassa annetaan ymmärtää: on elettävä, kun koska tahansa voi kuolla. Yhtä vähällä rakastui aikoinaan romaanissa Mustat morsiamet nuori Anna. Lassin ei tarvinnut kuin kerran pelastaa tuleva vaimonsa toisen miehen ahdistelulta, ja niin oli Anna valmis unelmoiden odottamaan miestä kotiin meriltä. Kun he jälleen kohtasivat, he alkoivat välittömästi kiihkeästi suudella. Hmm.

Lasten kuvaajana aikaisemmin nuorisokirjoja kirjoittanut Kähkönen on taitava. Lasten yritykset ymmärtää maailmaa oman rajoittuneen tietonsa läpi naurattavat, vaikka lapsiraukat ovat peloissaan ja eksyneitä. Sodan jaloissa pyörivien lasten tulkinnat maailmasta rinnastuvat muiden henkilöiden kuvauksiin näkemästään: yhtä lailla aikuisilla on omat ennakkokäsityksensä, jotka värittävät heidän johtopäätöksensä. Humoristisesta reunastaan huolimatta lasten ahdistusta on surullista seurata. Pahalta tuntuvat kuvaukset aikuisista, jotka lykkäävät lapset syrjään omien huoliensa puristuksissa tai elämännälässään. Samasta syytetään aikuisia kai aina, mutta rinnastusta nykymenoon en tästä pysty rakentamaan. Ennemmin mietin, miten yliherkästi nykypäivänä vahditaan vanhempien lastenkasvatusta, jossa periaatteet kuitenkin ovat aika tavalla toiset kuin vielä 1900-luvun alussa.

Lakanasiivet on realismin perillinen. Romaani rinnastuu mielessäni Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran, mutta realistiksi itsensä nimeävä Westö on Kähköseen verrattuna lähempänä myöhäismodernin ajan kerrontatapoja. Näiden kahden kirjailijan ihmisten ja miljöön kuvausta ihaillessani aloin miettiä, tarvitaanko suomalaisessa kirjallisuudessa historiankuvauksen tekosyy siihen, että on lupa luoda lukijalle maailma, johon voi astua ja unohtaa hetkeksi todellinen paikkansa. Voiko nykyaikaa kuvata realistiseen tyyliin ilman, että kaikkinensa lankeaa kaavamaisuuksiin ja vetää romaaninsa nykyajasta menneen maailman jäänteeksi?