Elämäni kirjat

Siinä missä jotkin taiteet pakottavat sopeutumaan annettuun rytmiin ja seuraamaan tapahtumia, kirjan parissa voin olla omissa oloissani kauan. Todella hyvää teosta luetaan todella pitkään ja makustellen. Jo ensimmäisiltä sivuilta tajuaa, että nyt on hidastettava, koska se on mahdollista. Hieno kirja sallii sen, elämisen.

Kirjallisuudentutkijan ja kriitikon Siru Kainulaisen Elämäni kirjat kertoo hänen omasta näkökulmastaan, millaista elämä niteiden lähellä ja välillä sisälläkin on. Hänen näkökulmansa on lukijan. Tekstintulkinnan ammattilaisena Kainulainen ei tietenkään halua jättää sitäkään kiveä kääntämättä, mutta kiinnostavan esseekokoelmasta tekee henkilökohtainen ote. Kainulainen käsittelee hänelle tärkeitä tekstejä ja kertoo, miksi.

Kiinnostavan esseekokoelmasta tekee henkilökohtainen ote.

Heti alku vavahduttaa: ”Kun kuolema koskettaa, voi käydä niin, ettei kokemukselle löydy sanoja. Sain huomata sen, kun puolisoni menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen.”

Kainulainen hakeutui kuolemaa käsittelevän runouden pariin ja sanoo etsineensä vastauksia, mutta löysikin sanoja, joita alkoi koetella ja tunnustella. Eli alkoi elää niissä teksteissä, joista oli siihen.

Lopputulos on ”viitteellinen lukijaelämäkerta”. Hyvinkin viitteellinen kyllä, koska ei kenenkään todella lukeneen elämä kirjojen kanssa tiivisty 166 sivuun, mutta ehkä juuri umpeenkirjoittamattomuus salli minun käydä taloksi.

Teksti ja lukija liikkuvat yhdessä

Kainulainen kuvaa, miten yllättäen käynyt kuolema aiheutti sen, ettei voinut puhua, lukea eikä kirjoittaa. Sanat ja niiden merkitykset tuntuivat erkanevan toisistaan.

Ratkaisuna hän kuvaa tarttuneensa ajankulukirjoihin kuten salapoliisikirjoihin ja naisten seikkailuromaaneihin. Tarkoituksena oli taantua lapsuuden ja nuoruuden välitilaan. Yksi kiinnostavimmista esseitä käsitteleekin Maria Langin Puck-dekkareita ”eroottis-emotionaalisine vaiheineen”, toinen F. H. Burnettin Salaista puutarhaa.

Myös runouden lukeminen liikautti surevaa:

”Runo ei tarjoa syitä tai selityksiä. Ei kokonaisia, selviä lauseita, joissa subjektit, predikaatit ja objektit seuraisivat loogisesti toisiaan, sen sijaan sanoja, jotka irtoavat toisistaan hentoina. Niiden merkitys ei ole niissä itsessään, vaan siinä mitä ei sanota.”

Kunnon romaanilla on samoja piirteitä, vaikka looginen seuraavuus liekin lajissa vahvempi. Runotuntija toki näkee etenkin runojen vahvuudet. Kainulainen erittelee omien tuntojensa kautta esimerkiksi Kristiina Lähteen kokoelmaa Kuinka voisit minulta puuttua, Miia Toivion Pystyä hiljaisuutta ja Eeva Kilven Kuolinsiivousta. Hän pohtii, miten piti elää eteenpäin, kun ei kuollut suruun, kuten Kilpi kirjoittaa.

Sigmund Freudin mukaan ”lause ’kaikki ihmiset ovat kuolevaisia’ loistaa kyllä logiikan oppikirjoissa esimerkkinä yleisestä väittämästä, mutta ketään se ei miellytä, ja tiedostamattomassamme on yhtä vähän kuin aiemminkin sijaa oman kuolevaisuuden mielteelle”. Kainulainen korostaa, että koska emme kykene kohtaamaan suoraan, on ”lähestyttävä mutkien, rivinvälien kautta – – ja siitä syystä kirjallisuus on hyvä sen käsittelyssä. Eritoten siksi, että se antaa sijaa lukijalle.”

Käkisalmen markkinoilla sotien jälkeen

Liike tekstin ja lukijan välillä korostuu. Henkilökohtaisinta ja ehkä siksi minullekin lukijana voimakkainta se on ”Hajonnut parvi” -esseessä, jossa Kainulainen kirjoittaa kirjallisuuden kautta Karjala-suhteestaan. Hänelle Karjala oli alusta asti kuvitteellinen, vähän kuin minulle romaanien Pietari, jossa vieläkin vähän kadun käyneeni, koska eihän mikään voi ylittää rakentamaani kirjallista kaupunkia, ei edes Pietari. Kainulaiselle sellainen oli laulujen ja kertomusten Karjala, rypäs kuviteltuja paikkoja kuten Kurkimäki, Räihävaara, Käkisalmi ja Viipurin markkinat, joiden olemassaolo perustui kertomiseen ja kuuntelemiseen.

Lause ’kaikki ihmiset ovat kuolevaisia’ loistaa kyllä logiikan oppikirjoissa esimerkkinä yleisestä väittämästä, mutta ketään se ei miellytä.

Kainulainen kuvaa, miten on käsitellyt verenperintönä tullutta Karjala-tunnettaan kirjallisuuden kautta. Hän erittelee kiinnostavasti Eila Kivikk’ahon elämän, runouden ja tunteiden keskinäistä kolminaisuutta.

Kirjan viimeinen essee ”Tällä matkalla yhä” jatkaa tästä, niputtaa teemoja yhteen ja korostaa lukemisen aistimellisuutta. Lukemisen aiheuttamat vaikutelmat ja tunnelmat eivät ole helposti konkretisoitavissa – ja osittain siksi harva edes yrittää. Kainulainen muistuttaa, että jo Susan Sontag peräänkuulutti, että kriitikon pitäisi oppia näkemään enemmän, kuulemaan enemmän, tuntemaan enemmän. ”Siihen ei kokemukseni mukaan kuitenkaan luetusta kirjoitettaessa aina uskota ja luoteta, tai sitä ei oteta riittävän tosissaan”, Kainulainen kirjoittaa.

Allekirjoitan täysin.

Muistan, miten pidin hyvistä tarinoista. Nautin tiukaksi punotusta dramaturgiasta, yllättävistä käänteistä. Jo aika kauan on tuntunut, että pidän aivan muusta niin kirjallisuudessa kuin taiteissa laajemminkin. Kaipaan paikkoja, joihin asettua. Joissa voin katsella kaikkialle, sisääni ja ulkopuolelle.

Tällainen näköalakirjallisuus vaatii paitsi henkevyyttä myös hengittävyyttä. Kiinnostavan taiteen on päästettävä lähelleen ja sallittava kaltaisteni loiseläjien läsnäolo. En lue vain viihtyäkseni vaan koska elän teksteissä. Kehnoina päivinä tai viikkoina tuntuu, että vain niissä.

Viihteeseen eläydytään. Sen esittelemiin ihmishahmoihin samastutaan. Mielekkäällä kirjallisuudella ei aina tunnu olevan mitään tekemistä näiden verbien kanssa. Ei niin ettenkö kokisi tuollaisia tunteita vaikkapa John Williamsin Stonerin parissa, tunnistan kirjan koko perusolemuksen oman elämäni kuvaksi ja näen siinä hyytäviä piirteitä niin tulevaisuuttani kuin menneisyyttäni ajatellen.

En lue vain viihtyäkseni vaan koska elän teksteissä.

Sen kieli saa hyrisemään, heti alusta alkava suuren tragedian kumu herättelee.

Mutta romaanin merkitys ei synny yksinomaan tästä. Minä sen osaltani synnytän, istahtamalla aukkopaikkoihin ja tuumailemalla sitä sun tätä.

Kainulainen kirjoittaa kirjansa päätesanoissa, että hänen kotikirjastonsa on ”sekalainen kooste, suuntiinsa törröttävä, kaukana muotovaliosta – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti”. Moni teos on tehnyt vaikutuksen, osa tullee vielä luetuksi.

Kai hyllyistä jonkinlainen elämäkerta, ”elämän kirjallisuus” repsottaa. Kullakin kunkinlainen.