Lentävä hevonen. Välineitä runoanalyysiin

Turkulaisten kirjallisuudentutkijoiden käsissä on hioutunut artikkelimuotoinen johdatus runojen tulkintaan ja analyysiin. Tälle onkin ollut tarvetta, sillä edelliset oppaat ovat 1990-luvulta. Eivät ne sentään kellastuneita ole, mutta runoudessa ja myös runoanalyysien painotuksissa on tapahtunut tänä aikana yllättävän paljon muutoksia.
Lentävä hevonen tavoittaa niitä varsin kattavasti.

Teoksen johdatteleva lähtökohta on kätkeytynyt hyvien ja monipuolisten analyysien taakse. Näin sen rooli esimerkiksi oppimateriaalina täyttyy erinomaisesti. Samalla se on antoisaa ja uusia näkökulmia avaavaa luettavaa, vaikka luulisi runoudesta jo jotain tietävänsä. Molemmat tasot toimivat, sillä tekijöiden tapa ymmärtää runo antaa tilaa sekä runouteen vasta tutustuville lukijoille että runojen lukuisille rakenteellisille ja sisällöllisille piirteille.

Edellinen tavoitetaan korostamalla runojen moni-ilmeisyyttä ja eri tulkintamahdollisuuksien samanaikaisuutta, eikä oppaassa ole yksinkertaistavia jakoja esimerkiksi älyn, aistien ja moraalin kesken. On syytä painottaa, että kyseinen moni-ilmeisyys ei ole vain yksi lukijalle tarjotun vapauden loputtomista muodoista vaan olennainen osa runoudelle ominaista kieltä, runojen tapaa olla runo. Se vain sattuu sallimaan lukijalle paljon tilaa ja tilaisuuksia astua kuhunkin analysoitavaan runoon.

Tämä tulee Lentävässä hevosessa toistuvasti esille paitsi teoksen tarjoamissa välineissä myös keinoissa, joilla se ottaa lukijan huomioon näiden välineiden tulevana käyttäjänä.

Yksittäisistä merkeistä yleisiin merkityksiin

Artikkelikokoelma jakaantuu neljään lukuun. Ensimmäisessä Siru Kainulainen ja Karoliina Lummaa johdattelevat havainnollisesti tulkinnan kysymyksiin. Paljastuu, että ajatusviivankin kaltaisesta yksityiskohdasta voi erittyä runon kokonaisuutta vasten tuoksuvia vivahteita.

Lukija myös huomaa, kuinka runoissa voi olla samanaikaisia tai jopa keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Yksikään niistä ei kuitenkaan synny ilman lukijan roolia. Tämä ei onneksi ole yksin eikä yksinvaltainen, vaan runoissa on lukijaa johdattelevia tuttuuden ja lupauksentäyteisyyden elementtejä: tuttuja kuvia, symboleja, puhetilanteita, runomuotoja. Kaikkea sitä, mihin Lentävä hevonen perehdyttää.

Toinen luku on mielestäni tärkein. Sen artikkeleissa Siru Kainulainen ja Pauliina Haasjoki eivät pelkästään käsitelle rytmiä vaan myös pelastavat sitä unohdukselta. Lukijaa herkistetään oivaltamaan, kuinka rytmi ei ole vain sanan etupainoisuuteen tai tavujen laajuuteen liittyvä tekninen kysymys, vaan erilaiset toistot ja äänneryhmien kertautumiset luovat rytmiä nekin. Samalla huomio kiinnittyy itse lukemistapahtumaan: mitä kaikkea tapahtuu sinä aikana, kun ollaan runon sisällä. Toivottavasti tämä luku hyvine esimerkkeineen auttaa haihduttamaan monotonisesti kuljeksivaa myyttiä, ettei vapaarytmisen runon rytmiä voi tai hyödytä analysoida.

Kolmannessa luvussa tarkastellaan runouden kuvakieltä. Sen artikkeleista vastaavat Taina Ratia, Johanna Krappe, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa. Luku on miltei puolet teoksesta. Tämä muistuttaa, miten laajalle leviävä alue runon kuvallisuus lopulta on. Jopa niin, että aina toisinaan kuvat ja kuvallisuuden analyysi uhkaavat peittää runouden muita piirteitä.

Joka tapauksessa luvun laajuus on perusteltu, ja kuvallisuutta tarkastellaan terävästi ja lukijan kannalta käyttökelpoisesti. Esimerkiksi metaforalle tarjotaan runousopillisen käytön lisäksi myös erilaisia tapoja hahmottaa itse ilmiön periaatteita. Paljastuu, kuinka monitasoisesti kuvallisuuden ymmärtäminen liittyy esimerkiksi maailmassa olemisen kokemuksiin sekä erilaisiin tiedollisiin rakenteisiin. Metaforan lisäksi luvussa esitellään metonymiaa, symbolia ja allegoriaa sekä yleensä trooppisuuden eli toisinsanomisen ja ajatusten jäsentämisen periaatteita.

Viimeinen luku koostuu yhdestä artikkelista, jossa Tiina Lehikoinen tarkastele sekä runouden puhujia että runoutta puheena. Luku osoittaa, kuinka puhe sijoittuu runon esittämään fiktiiviseen todellisuuteen. Toisaalta se myös rakentaa tuota todellisuutta viittaamalla sen eri ulottuvuuksiin kuten muihin toimijoihin, ympäristöön, sekä erilaisiin suhteisiin näiden väleillä. Lisäksi puheessa on erilaisia tulkinnallisia tasoja, joiden suhteen lukijan on hahmotettava myös laajempia kulttuurisia yhteyksiä. Näin tapahtuu etenkin luettaessa roolirunoja, joissa henkilöiden (kulttuuri)historiallinen tausta vaikuttaa puheen merkityksiin ja ymmärrettävyyteen.

Lentävässä hevosessa on siis siirrytty miltei huomaamatta ajatusviivan kaltaisista runon näkyvän osan yksiköistä erilaisiin maailmaa koskeviin abstraktioihin ja mielikuviin. Tämä mahdollisuuksien paljous perustelee teoksen ”ohjelmaa”, lukijalle osoitettua aktiivista mutta runoutta arvostavaa roolia: aina on paitsi useita tapoja myös jokin kullekin lukemistapahtumalle sopiva tapa tulkita, kunhan pitää runoissa vaeltamisesta ja osuvien reittien etsimisestä. Samalla Lentävä hevonen on ylittänyt arvolleen sopivalla tavalla tulkintoja koskevan puheen aasinsillat sekä suoraviivaiset mutta maisemaltaan mitättömät reitit.

Pientä huomautettavaa

Ei Lentävä hevonen sentään täydellinen ole. Sen runoudesta antama kuva on hieman yllättäen melko perinteinen, eikä se tarjoa lähtökohtia moniin varsin näkyviin nykyrunoutemme ilmiöihin. Esimerkiksi proosarunon rakenteellisten piirteiden analyysiin ei teoksessa ole muutamaa hajamainintaa kattavampaa johdatusta. Mielestäni lähtökohdaksi olisi voinut tarjota ainakin proosamuotoisuuden perustelevat säettä pitemmät ilmaisulliset yksiköt, sivun hahmottamisen ikkunana, proosan kyvyn luoda mielikuva eheästä kokonaisuudesta, syy–seuraus-suhteet sekä proosarunoudessa toisinaan esiintyvän kaikkitietävän kertojan, joka jäsentää runojen tilaa ja aikaa toisin kuin lyyrinen minä.

Lisäksi ajatus puhujasta nähdään turhan ongelmattomasti: kaikilla runoilla on puhuja. Vaikka näin olisikin, olisi ollut pieni vaiva huomauttaa esimerkiksi kielirunouden (L=A=N=G=U=A=G=E) pyrkimyksestä irtautua puhujasta tai pohtia, kuinka runouden visuaalinen hahmo muuttaa suhdettamme puhujakeskeiseen ja puheen ääntä painottavaan runoanalyysiin. Entä kuka puhuu hakukoneilla tai muilla menetelmällisillä kirjoitustavoilla koostetuissa mosaiikeissa?

Teoksessa on myös muutamia virheitä, jotka johtunevat siitä, että kirjoittajille on annettu työstettäväksi yksi poetiikan kysymys artikkelia kohden. Tällöin käy helposti, että tarkasteltava ilmiö suurenee, nostetaan artikkelin arvoiseksi. Esimerkiksi metonymia olisi ehkä ollut hyvä esitellä metaforan yhteydessä. Nyt siitä tehdään asiaa niin innokkaasti, että se sotkeutuu hetkittäin esimerkiksi symboliin.

Vastaavasti pyrkimys kyseenalaistaa metonymian ja metaforan keskinäistä arvostusta johtaa siihen, että modernille runoudelle tärkeät metonyymiset sarjat jäävät käsittelyn ulkopuolelle. Tämä tapahtuu kirjoittajan perustellessa sinällään mielenkiintoista lähtökohtaansa, jonka mukaan lukutapa vaikuttaa siihen, miten hahmotamme yksittäisen kuvan ja sen merkitykset suhteessa runon erilaisiin kokonaisuuksiin.

Myös retorisia figuureita esiteltäessä on tullut pieni lipsahdus, kun Henrika Ringbomin runosta luetaan sanan ”ympäri” toistuvuutta. Toistot nimetään anaforaksi eli säkeen- tai ilmaisuyksikönalkuiseksi toistoksi, vaikka kirjan esimerkki sisältää muitakin toiston tyyppejä (kuten antanaclasis, epistrofi, polyptoton). Mielestäni retoriikan figuureita olisi muutenkin syytä käsitellä runousoppaissa ja -opetuksessa nykyistä laajemmin. Ne auttavat huomaamaan, miten monipuolisesti taitavat runoilijamme taitavat tavuja taivuttaa.

Lentävää hevosta ei kuitenkaan ole syytä tarkastella puutteittensa tai muutamien virheittensä kautta vaan sen mukaan, missä onnistutaan. Kyseessä on mainio ja hyvällä hakemistolla viimeistelty johdatus runoanalyysiin. Erityiskiitoksen se ansaitsee rohkeudesta tulkita liian selkeiden tapausten sijaan monipuolisesti nykyrunouttamme. Kokonaisuutena Lentävä hevonen muistuttaa, että runous ei ole vain kritiikeissä liian helposti painottuvaa sisältöä ja teemoja. Runoudessa on kiehtovien kuvien ja sisältöjen lisäksi myös puhujia, rytmiä ja teknisiä ratkaisuja, joista voi nauttia ja joita voi arvostaa.