Islantilaisella kirjailijalla, Sjónilla (oik. Sigurjon Sigurdsson, s. 1962) on taiteilijanimimerkki niin kuin laulaja Björkillä, joka muistetaan mainita aina kirjailijan tuotannon yhteydessä. Muitakin yhtymäkohtia löytyy näiden tyylilajeja fuusioivien taiteilijoiden välillä. Sjónin tarinat koostuvat monenkirjavista aineksista, joissa hyödynnetään mielikuvia taruperintönsä säilyttäneistä islantilaisista. Björkin laulujen tavoin ainesten yhdistely näyttää improvisoidulta ja luovan ilon valtaamalta – paitsi milloin se tuntuu tekijän itseisarvoiselta poseeraukselta: katsokaapa kun keksin lisätä tällaisenkin viitteen enkelitarinaan.

Ainesten yhdistely näyttää improvisoidulta ja luovan ilon valtaamalta – paitsi milloin se tuntuu tekijän poseeraukselta.

Sjónin ensimmäinen suomennettu romaani Sinun silmäsi näkivät minut (alunp. 1994) on saanut uuden kehyksen yksiin kansiin julkaistussa trilogiassa nimeltä CoDex 1962. Trilogian osioita voi lukea yhtä hyvin itsenäisinä romaaneina kuin yhtenäisen taideteoksen kertomuksina. Kirjan nimi viittaa kirjassa esiintyvään, valtiovallan korvaavaan yhtiöön, mutta myös ”koodeksiin” eli sisällöistä riippumattomaan, käsityönä koottuun tekstikoosteeseen.

Trilogian toinen osio on sekin julkaistu alun perin itsenäisesti (2001) ja suomennettu nyt nimellä Kyynel väristen. Kolmas osio on edelliset romaanit täydentävä kertomus (2016) ja saanut nimen Minä olen nukkuva ovi. Jostain syystä sitä ei ole käännetty suoraan islannista, vaan englanninnoksen pohjalta.

Korkeita taidesatuja ja karkeita kansantarinoita

CoDex 1962 on kokonaisuutena erittäin omintakeinen yhdistelmä räävittömiä kansantarinoita, taidesatuja, taidehistoriaa summaavia takaumia ja satiirin varaan tehtyjä jutelmia Islannin paikallishistoriasta. CoDexin voi lukea myös yhtenäisenä teoskokonaisuutena, sillä tarinat limittyvät toisiinsa saman keskushenkilön, savesta muovatun Josef Löwen ympärille. Vaikka teoksessa on useita sisäkkäisiä kertojaääniä ja peräti kolme kääntäjää, yksi per osio, sen tyyli on yllättävänkin yhtenäinen.

CoDexin voi lukea yhtenäisenä teoskokonaisuutena, sillä tarinat limittyvät savesta muovatun Josef Löwen ympärille.

Trilogian irralliselta näyttävät osiot ja tarinat ryhmittyvät kahden myytin alle. Toisaalta on myytti taiteilijasta historian tahrat puhdistavana luojahahmona ja toisaalta myytti historian virheiden kumuloitumisesta ihmiskunnan tuhoksi.

Teoksen toisessa osiossa lisätään uusia fantisoivia kerroksia Josef Löwen, savihahmon tarinaan. Kommentit tulevat useimmiten Josefin kehyskertomuksen kuulijalta:
”Eikö olekin huomionarvoista, että sorrettujen yhteiskuntaluokkien analysoidessa älyllisesti omaa asemaansa tuloksena on aina tuo sama huuto: vapaus?”
”Ei! Jatka kertomustasi…”

Toisinaan myös sivuhahmo voi alleviivata roolinsa omituisuutta. Esimerkiksi Pushkin-niminen vakooja alkaa äkillisesti selittää olevansa ”pumppaamassa lysergiinikaasua tuomion saaneen murhaajan alkoholisoituneeseen kaksoisveljeen, joka makaa, nota bene, autoni takakontissa”. Näin kirjailija pyrkii muistuttamaan hahmonsa välineellisyydestä ja siitä, miten paljon fantisoivia tapahtumia lukija on hyväksynyt tarinaa seuratessaan.

Takaumien ja kommenttien pirstoma rakenne tuntuu monesti itsetarkoitukselliselta, tarinaa tärkeämmältä. Tarinoiden ja myyttien välittyneisyyttä korostaa se, että monet tapahtumista kerrotaan oikkuilevana ja kommentoivana vuoropuheluna. Korkean taidesadun ja karkean jutustelun tyylivaihtelut suomennos tuntuu tavoittavan sujuvasti.

Rakkaustarina Euroopan raunioilla

Sinun silmäsi näkivät minut –osiossa tarina sijoittuu saksalaisen pikkukaupungin majataloon, entiseen bordelliin. Talossa esitetään koko Euroopan tragediaa pienoiskoossa. Taustalla ovat maailmansodat, toisen sodan alkukaaos sekoittuneena ensimmäisen jättämiin järkytyksiin. Vailla luomisen toivoa ja piittaamattomina maailmanlopun merkeistä kylän väki käyttäytyy naurettavasti ja väkivaltaisesti kuin Kafkan kertomuksissa. Vain rakastavaisilla on ymmärrystä, jonka he löytävät toisistaan. Kyläpahanen on omistautunut groteskeille huvitteluille ja sen henkilöt ovat tunnistettavissa kansansaduista ja Fritz Langin elokuvasta (”M – kaupunki etsii murhaajaa”) lainatusta, juutalaisvainoihin viittaavasta kohtauksesta.

Pikkukaupunki on niin erillään sodan loppuselvittelyistä, että sinne ilmaantuu vain yksittäinen uhri. Majataloon tuodaan sairas mies, jonka matkalaukussa voisi olla ratkaisu sodan lopettamiseen ja historian kääntämiseen. Potilaan saa hoidettavakseen majatalon piika. Hänen olisi tarkkailtava, käyttäytyykö mies ”maailmanhistoriallisella” tavalla.

Emme pääse eroon demonisoidun saksalaisuuden mielikuvista, koska niin monet tarinat vahvistavat mielikuvia.

Kuten arvata saattaa, Sinun silmäsi näkivät minut on pohjimmiltaan rakkaustarina. Mutta se ei ole mikään kotirintaman humanistinen puheenvuoro, vaan synkänpuoleinen kuvitelma siitä, miten historia ja myytit saattaisivat osua yksiin sodan sekoittamalla mantereella. Osion, eli alun perin romaanin, nimi tulee psalmista 139, jossa ihminen tunnustaa olevansa alusta alkaen suunniteltu sellaiseksi kuin luojalleen sopii.

CoDexin toisessa osiossa, Kyynel väristen -nimetyssä romaanissa kommentoidaan sekä syntytarinaa että mahdollisuuksia kehitellä sen myyttiperustalle uusia seikkailukertomuksia. Tämä on teoksen kevein ja mukavalukuisin osio, mahdollisten tarinoiden solmupaikka. Sjónin suosio perustuukin juuri siihen, että jälkimodernina leikittelijänä hän ei tyydy semanttiseen merkityspeliin, kuten niin monet muut ”kokeellisen sanataiteen” suosijat, vaan haluaa ennemmin osoittaa tarinoiden ja kulttuurikehysten samanveroisuuden.

Sjón halunnee osoittaa miten mielikuvamme Euroopan historiasta perustuvat edelleen myyteistä sikiäville tarinoille. Emme pääse eroon, esimerkiksi, historian painolastilla demonisoidun saksalaisuuden mielikuvista, koska niin monet tarinat vahvistavat mielikuvia.

Juoni kulttuurien törmäyksistä

Sjónin teoksissa vastakkain eivät ole suinkaan henkilöt. Juoni syntyy henkilöitä liikuttavista suuremmista voimista, kulttuureista. Ensimmäisessä osiossa vastakkain iskevät juutalainen ja kristillinen kulttuuri. Eräänlaisina välisoittoina seurataan enkeli Gabrielin ponnisteluja hänen yrittäessään puhaltaa puhtaan fanfaarin maailmanlopun merkiksi.

Eniten Sjónin tyyliä rasittaa rehvakas miesnäkökulma. Tarinoissa herkutellaan tirkistelyluukuilla ja raiskausfantasioilla. Sjón luottaa liiaksikin siihen, että myytit ja sadut riittävät kohottamaan ahdistavat tapahtumat korkeammalle, vertauskuvalliselle taholle. Kun ensimmäisen romaanin raiskauskohtaus lienee herättänyt kysymyksiä kirjailijan asenteista, on kolmannessa teoksessa, vastapainona, sitten miehiä raiskaava supernainen.

Juoni syntyy henkilöitä liikuttavista suuremmista voimista, kulttuureista.

Etnisen ja seksuaalisen väkivallan käsitteleminen satuilevan spekulaation varassa on onneksi sävyltään yhtä pelottavaa ja ahdistavaa kuin historian tositeot. Satuilu ihmissusista ja enkeleistä ei anna uutta tulkintakehystä 1900-luvun väkivaltaisuudelle, mutta siirtää ne sentään uuteen kulttuuriympäristöön: sotien jälkeiseen Islantiin.

Sivuilla 466–468 kerronta muuttuu yhtäkkiä elegiseksi ylistykseksi siitä, millainen kolmannen osion keskushahmosta, geneetikosta olisi voinut tulla kirjailijana. Samalla kyseessä on ironinen ylistys siitä, millainen Islannin kirjallinen kenttä olisi voinut olla, jos se olisi kehittynyt kansallisten runonlaulajien eikä kaupallisen kilpailun ehdoilla. Katkelma on esseeproosana niin kauniin pilkallinen suoritus, että sen soisi julkaistavan erikseen suomalaisellekin lukijakunnalle.

Kolmannen osion tyylillinen erikoisuus ovat visuaalisena tehokeinona käytetyt luettelot vuonna 1962 syntyneiden ihmisten kuolinilmoituksista. Osio on alaotsikossa nimetty ”science fiction -tarinaksi”, mikä Sjónin tapauksessa tarkoittaa uudenlaista satiiria. Nyt Josefin keinotekoinen alkuperä tarjoaa näkökulman uudenlaisen kulttuurin ylivaltaan: byrokratiaan, jossa islantilaiset mitätöidään geenipooliksi ja kategorisiksi sairauskertomuksiksi.

 

Jaa artikkeli: