Olen odottanut islantilaisen fantasian maihinnousua siitä pitäen, kun sikäläinen kirjailija kertoi, että hänen saarellaan ”jokainen” harjoittaa nykyään fantasiagenreä. Vaikka markkinat eivät ole samaa luokkaa kuin pohjoismaisella dekkarilla, on Islanti epäilemättä juuri se maa, josta on tuleva fantasiagenren suurvalta.

Mutta Islannista löytyy menestynyt fantasian harjoittaja nykyäänkin, taiteilijanimellä Sjón toimiva kirjailija. Hän on ollut yhtä suuri menestys kotisaarellaan kuin maailmalla.

Islanti on epäilemättä juuri se maa, josta on tuleva fantasiagenren suurvalta.

Sjón tavataan kuitenkin laskea korkeakirjallisuuden piiriin, erotukseksi genreproosasta, tai sitten hänet lokeroidaan ”maagisen realismin” pohjoismaiseksi edustajaksi.

Molemmat määritelmät tuntuvat huvittavilta siihen nähden, että Sjónin teokset rakentuvat hulluttelevien kansantarinoiden päälle, mahdollisimman kauaksi arvotaiteesta ja kaupallisesti laskelmoidusta etnomagiasta. Sjónin teoksia lukemattomalle voisi hyvinkin luonnehtia hänen kirjojaan epäkaupallisimmaksi proosaksi mihin kustantaja tohtii koskea. Siksi onkin hienoa, että hänen jääräpäisen omituiset teoksensa ovat olleet niin suosittuja, ja löytäneet Suomessakin omistautuneen yleisönsä.

Uusimman Sjón-suomennoksen kanssa hänen uskollisetkin lukijansa saattavat kyllä joutua tuuliajolle.  Valaan suusta -romaani on rakenteeltaan ja kertojaääneltään vaikeahko teos jopa aiempiin romaaneihin verrattuna. Kikkailu kertojaäänellä tuntuu välillä itsetarkoitukselliselta, häiritsevältä, koska tarina itsessään olisi niin kiinnostava, että sivutolkulla jatkuva kuvailu tuntuu lukuromaanin tahalliselta häirinnältä. Sjón ei päästä lukijoitaan helpolla.

Toisaalta Valaan suusta on edellisten Sjónin teosten tavoin pieni ja tiivis romaani, johon on yhtä helppoa kuin välttämätöntä palata. Käännöksenä kirja on yhtä suvereeni kuin kyse olisi suomenkielisestä kronikoivasta puheesta. Kyseessä onkin jo neljäs Tuomas Kaukon tekemä suomennos Sjónin tuotannosta.

Luonnontieteilijän monologi 1600-luvulta

Valaan suusta -romaanin (alkup. 2008) päähenkilö on itseoppinut luonnontieteilijä Jónas Pálmason. Hän ymmärtää eläinten ja ihmisten biologiaa yhtä intuitiivisesti kuin taiteilija, ja eräänlaisena erakkotaiteilijan tarinana tätä kirjaa tuleekin lukeneeksi. Ajankohta vain on 1600-luku, jolloin luonnonopeista kiinnostunut miekkonen katsottiin noidaksi tai alkemistiksi.

Niinpä Jónas karkotetaan syrjäiselle saarelle, missä hän selittää elämäänsä toiselle rantakahlaajalle, merisirrille. Täältä kirjan tarina avautuu takaumina, joiden kieli muuttuu sitä katkonaisemmaksi ja poukkoilevammaksi, mitä lähempänä ollaan muistelun hetkeä.

Sjónin teoksia voisi luonnehtia epäkaupallisimmaksi proosaksi mihin kustantaja tohtii koskea.

Jónas muistuttaa myyttihahmona tietäjä Väinämöistä tai raamatullista vastinettaan Joonaa, jotka hakevat opetukset luonnon syvyyksistä, suuren muinaisen masusta. Tämän tarinan Jónaksella on tosin oppinut vaimokin, Sigríður, joka osaa simuloida planeettajärjestelmää ja auringonpimennystä pikkukivien avulla. Mutta Jónakselle koko vaimoväki, seksistä puhumattakaan, ovat pelkkää häiriötä hänen omalle oppineisuudelleen.

Lopulta Jónas viedään Tanskaan saakka tuomittavaksi manaajapuuhistaan. Kööpenhaminassa hän tutustuu oikean tutkijan, Ole Wormin (1588–1654) työhön. Wormin näkökulmasta Islanti vertautuu ensyklopediaan, jota ollaan kokoamassa. Arvokkainta maailmassa on yksiin kansiin eristetty tieto – tai kansakunta luonnonympäristöineen yhdelle saarelle eristyneenä. Islannissa kasvaneena Jónas on kuin luonnontehtäväänsä kasvanut kirjastonhoitaja, tai kuin kirjailija itse.

Haastattelussa Sjón on kuvaillut kiinnostustaan taiteen ja tieteen ristiriitaan. Tieteellinen lokerointi eroavuuksien pohjalta on johtanut siihen, että olemme kadottaneet ymmärryksen luonnonilmiöiden samankaltaisuudesta. Tämä lieneekin täsmällisin määritelmä sille, miten ekologinen asenne voi perustua kirjailijan kielelliselle tarkkuudelle ja yrityksille kirjoittaa luonnontieteen kieltä vasten.

Valaan suusta -romaani on ytimeltään Jónaksen kasvutarina kohti kirjallisen kielen hallintaa. Täysin oppineena Jónas ylistää ihmismielen salaisuudet paljastavia metaforia, kirjallista kieltä, joka pystyy liittämään minkä tahansa luonnonosasen käsitteiden alueelle: ”Taiteilija ikään kuin peilaa näyn silmänsä pinnalta paperille miettimättä sen tarkemmin, onko se uskottava tai tieteellisesti virheetön.”

Jónas Pálmasonin hahmo perustuu sekin historialliseen henkilöön, Jón Guðmundssoniin (1574–1658). Nettilähteiden perusteella Guðmundsson näkyy olleen paitsi itseoppinut alkemisti myös merkittävä totuudenpuolustaja. Romaanin materiaalina on käytetty Guðmundssonin todistajakuvausta espanjalaisten valaanpyytäjien joukkomurhasta.

Mystiikkaa ja happoavantgardea

Vaikka Sjónin tarinoinnin perustana ovat kansantarinat ja saagojen kronikoiva kieli, kielen modernisointi on kaukana siitä, miten esimerkiksi Aino Kallas sovitti vastaavaa materiaalia omiin tarkoituksiinsa. Siinä missä Kallas verhoaa väkivallan ja erotiikan vanhahtavaan ilmaisuun, Sjón käyttää kansanomaisen härskejä ilmaisuja pysähdellen analysoimaan ihmisten väkivaltaisuutta.

Sjón käyttää kansanomaisen härskejä ilmaisuja pysähdellen analysoimaan ihmisten väkivaltaisuutta.

Uskontokin on pelkkä kielellinen ornamentti Sjónin maailmanselityksissä. Kielen myyttipitoisuus ei ole arvo sinänsä, vaan se, miten ajattomia kielikuvia voi luonnostella vanhan kielimaailman pohjalta. Sjónin proosakieli on sekoitus lawrencelaista eroottista mystiikkaa, 1960-luvun happoavantgardea ja 2000-luvun proosarunoutta. Kallaksen sijaan parempi kotimainen vertailukohta voisikin olla Jyrki Vainosen harjoittama surrealistinen satuilu.

 

Esimerkiksi käy kertojaäänen välittämä kuvaus maailmansynnystä, missä ihminen kirjaimellisesti yhtyy luontoon:
Sillä aikaa kun orgasmi pirstoi hänen silmäluomiensa sisäpinnan sateenkaaren, ja jokainen väri syöksyi tyhjyyteen kuin meteoriitti, joskus violettina, joskus vedensinisenä, joskus auringonkeltaisena, siemenneste virtasi maankuoren jokaiseen rakoon, kivien jokaiseen halkeamaan, kristallien jokaiseen uraan ja koloon, mullan jokaiseen kuoppaan. Niin Aadam hedelmöitti maanalaisen maailman makaamalla varjonsa kanssa.”

Tarinan perustuminen oman aikansa kapinalliseen henkilöön vastaa Kallaksen kaltaisen romantikon pyrkimyksiä. Samoin Sjón kuvaa armottomien luonnonolojen vaikutuksia ihmisluonteeseen, aivan kuten Kallaskin, vaikka tyytyy toteamaan ihmisten samankaltaisuuden ympäristöönsä, eritoten merenkulkijoissa. Molemmat kirjailijat pyrkivät kronikoivalla kielellä suullisen perinteen autenttisuuteen ja todistusvoimaan.

Länsimainen lukija voisi sanoa, että todenperäisyyden mittana on kuulla puhetieto ”hevosen suusta” (straight from the horse’s mouth). Ehkä islantilainen sitten vertaisi vastaavaa autenttisuutta ”valaan suusta” kuulluksi.

Jaa artikkeli: