Solaris

Science fictionin maailmasta nostetaan yleensä kolme ”vanhan hyvän ajan” klassikkokirjailijaa: Isaac Asimov, Arthur C. Clarke ja Robert A. Heinlein. Varsinkin eurooppalaiset lisäävät herrojen joukkoon vielä neljännen kirjailijan, puolalaisen Stanislaw Lemin (s. 1921). Aina kun Lem mainitaan, vähintäänkin sivulauseessa pitää mainita Solaris.

Lemin pääteksena pidetty Solaris julkaistiin puolaksi vuonna 1961. Teoksen kääntäminen lännessä ja samalla Lemin nostaminen yhdeksi scifin kruunatuksi kunikaaksi kuitenkin viivästyi, sillä sopivia kääntäjiä tai intoa itäblokin kirjailijoiden kääntämiseen ei ollut. Suomeksiksin Solaris on saatu ranskan kautta, ensimmäisen kerran vuonna 1973.

Solariksen minäkertoja Kris Kelvin saapuu Solaris-planeettaa kiertävälle tutkimusalukselle, jonka johtaja on tehnyt itsemurhan ja jäljellä olevat työntekijät, Snaut ja Sartorius, lymyävät omissa huoneissaan. Omituisesta imapiiristä huolimatta tutkimusasema jatkaa läpi vuosikymmenten matkaansa leijuen kaksoistähteä kiertävän Solaris-planeetan päällä. Tutkijoiden suurin unelma on saada yhteys Solarista peittävään, meren näköiseen mutta elävään plasmahyytelöön.

Kahden auringon valossa paistuvalla tutkimusasemalla Kelvinille kuten muillekin miehille ilmestyy tyhjästä seuralainen. Lem käyttää kauhun keinoja paljastamalla lukijalle ainoastaan Kelvinin seuralaisen, joka on tämän 12 vuotta aiemmin itsemurhan tehnyt rakastettun Harey – tai ainakin Kelvinin muistikuvista koottu toisinto Hareystä. Tiedemiehet pohtivat seuralaisten ongelmaa tieteen kannalta, mutta kun vanhan rakkauden paino ja sekavan aseman ilmapiiri käy liian painostavaksi, Kelvin rauhoittuu aseman kirjastossa selailemalla Solaris-tutkimusta.

Lem avaakin Kelvinin olan yli uskomattoman näkymän solaristien eli Solaris-tutkijoiden historiankirjoihin, kokonaiseen tutkimusperinteeseen. Solaris kuitenkin jujuttaa lukijaansa, sillä kaikesta historiallisesta pohjustuksesta huolimatta lukijalle ei tarjoilla sulkeumaa eli tieteellistä läpimurtoa Solariksen kiusallisessa ongelmassa.

Näemme vain sen, mitä haluamme

Kysymyksiltään ja käsittelytavaltaan Solaris sijoittuu sillaksi varsinaisen science fictionin ja niin sanotun korkeakirjallisuuden väliin. Scifi-harrastajat pitäväkin Solarista eräänlaisena kilpenä usein toistuvia ”scifi on tusinakirjallisuutta” -syytöksiä vastaan.

Solaris tarjoaa erilaisia lukumahdollisuuksia ja sen voi tulkita Swift-satiiriksi, traagiseksi romanssiksi, eksistentialistiseksi Kafka-tyyliseksi tarinaksi, hermeneutiikan metafiktiiviseksi parodiaksi, scifi-seikkailuksi tai Don Quijote -tyyppiseksi taisteluksi. Näistä monista mahdollisista lukutavoista nykyhetken lukijalle avautuvat kuitenkin helpoimmin Lemin pohdinnat tieteestä.

Vaikka solaristien harjoittaman tieteen kulissit ovat vanhoja – esimerkiksi tietokoneet sylkevät reikäkortteja – se ei vähennä Solariksen pohdintojen ajankohtaisuutta. Avatessaan Kelvinin kautta solaristien arkistot Lem samalla näyttää, että ihminen näkee, mitä haluaa nähdä: ”Ylhäältä katsoen mimoidi muistuttaa kaupunkia – harha, jonka saa aikaan sisäinen pakkomme nähdä kaikessa sitä minkä tunnemme.”

Juuri tässä suhteessa Solariksen tiedepohdinnat ovat olleet aikaansa edellä. Esimerkiksi feministisessä tieteenteossa on nostettu 1970-luvulta lähtien esiin kysymyksiä, millä tavalla ajattelun kehikko muokkaa näkemäämme myös tieteessä. Feministien mukaan yksi voimakas kehikko on ollut se, että ihminen on merkinnyt tutkijoille samaa kuin mies. Suurin osa tieteestä on siis pitkään ollut sukupuolisokeaa puhuessaan kaikista ihmisistä miehinä.

Tätä kautta tieteen objektiivisuus onkin alkanut näyttää illuusiolta. Tämä on antanut uskottavuuden leiman asioille, jotka kuitenkin ovat olleet tutkijan oman perspektiivin vääristämiä. Feministien vastaus objektiivisuuden harhaan on osittain sama kuin Kelvinin pohdinta Solariksesta: jos halutaan edes mahdollisuus päästä eteenpäin, on ensin tunnistettava ja tunnustettava oma subjektiivisuus. Vain oman paikkansa tunnustamalla voi nähdä, miten historian ja maantieteen määräämä katsontapaikka siivilöityy myös objektiiviseksi oletettuun lopputulokseen.

Toinen kiinnostava Solariksen lukutapa on ihmisyyden ja toiseuden kysymysten tarkkailu. Kelvinin tulkinta umpikujiin päättyneestä Solaris-teorioiden vyörystä on se, että Maan maailmaan sitoutunut ihminen ei voi ymmärtää Solarista, joka on täysin toisenlainen. Solariksen planeetasta tulee silloin kärjistymä siitä, miten vaikeaa kahden erilaisen olennon – vaikka sitten vain kahden ihmisen – voi olla löytää tilaa, jossa molemmat ymmärtävät käsitteet samalla tavoin. Lem on pessimisti: ainoa mahdollinen kommunikointi on epämääräisten, merkityksettömien muotojen toistamista, niin kuin Solariksen plasmameri toistaa siihen joutuneiden esineiden muotoja.

Lem kysyykin, mitä oikein halutaankaan tietää. Loppujen lopuksi solaristien ponnistelut eivät ole todellisia yrityksiä ymmärtää toista olentoa, vaan toisen planeetan tutkiminen on ihmisen itsensä tutkimista. Solariksen liikuttavuus ja koskettavuus nousee tästä narsistisesta, toiseen heijastetusta itsen ymmärtämisen halusta.

Ikuinen kysymys ikuisesta rakkaudesta

Solaris on klassikko, mutta ei unohdukseen suuntaava vaan populaarikulttuurin kautta uutta nousua tekevä. Andrei Tarkovski filmasi tarinan vuonna 1972; nyt kirjasta puuhataan uutta elokuvaa. Sen ohjaajaksi kaavaillaan Steven Soderberghia, jonka työtä ovat muun muassa huumehöyryinen Traffic (2000), Erin Brokovich (2000) ja pieneksi klassikoksi noussut Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989). Tuottajaksi on tulossa James ”Terminator/Titanic” Cameron.

Pahoja aavistuksia tulevan elokuvan luonteesta voi nostattaa katsomalla graafisesti komeimman verkosta löytämäni Solaris-sivuston () etusivua. Sivuston kansi rämäyttää ruudulle tekstin ”Solaris – True love is forever”. Jos piruja maalailee seinille, voi olla varma, että myös uudessa elokuvassa Lemin klassikko kulkee juuri tätä ikuisen rakkauden rataa.

Vaikka itsemurhan tehnyt Harey palaakin Solariksen lähettämänä seuralaisena Kelvinin elämään, Solaris ei ole ikuisen rakkauden ylistys. Turhautuneelle Kelvinille ”rakastavaisten ja runoilijoiden ikivanha usko rakkauden mahtiin, joka voittaa itse kuolemankin, on valhetta, täysin hyödytöntä eikä edes huvittavaa.”

Solariksessa ei mitätöidä vain ikuisen rakkauden mahti, vaan suuren ja käsittämättömän planeetan vierellä koko ihmisen olemassaolo kadottaa hehkunsa. Solaristien seikkailuista kerrotaan sankarillisuutta, kekseliäisyyttä ja aktiivisuutta henkiviä tarinoita, mutta kysymys on vain ihmisen katkerasta halusta peittää oma epävarmuutensa ja epäonnistumisensa. Kelvinille yhä uusien sukupolvien aherrus on vain ”kuin jokin tylsä arkipäiväinen sävelmä tai äänilevy, jota joku humalainen soittaa yhä uudestaan syöttäen automaattiin aina uusia ja uusia kolikoita….”

Sankareita ja ikuista rakkautta rakastava Hollywood tuskin siis on oikea paikka Solarikselle. Kirjan teeseillä on muutenkin ahdasta nykymaailmassa. On erittäin epämuodikasta ajatella, että loputon yksilöllisyys ei olekaan ratkaisu vaan vankila, joka estää ymmärtämästä mitään todella toista tai vierasta.