Nopanheitto

Helena Sinervon hieno suomennos Stéphane Mallarmén vaikeasti kääntyvästä runosta Nopanheitto sinkoaa runon yli sata vuotta ilmestymisensä jälkeen uusien lukijoiden kirjoituspöydille. Tarkoitan todella kirjoituspöydille, sillä Nopanheitto vaatii lukijalta toimeliaisuutta ja osallistumista. Runon analyysin sijaan voi kaivaa esille ”sydänyön sulkahatun” ja tutkailla tuntemuksia ja vaikutelmia, joita runon lukeminen havahduttaa.

Symbolistirunoilija Étienne Stéphane Mallarmén runo Nopanheitto (Un coup de Dés jamais n’abolira le Hasard, Nopanheitto ei koskaan tuhoa sattumaa) ilmestyi saatesanoilla varustettuna alun perin Cosmopolis-aikakauslehdessä vuotta ennen runoilijan kuolemaa. Se sai heti ilmestyttyään runsaasti huomiota. Nopanheitossa Mallarmé pohtii muun muassa sattuman ja välttämättömyyden kytköstä kielessä

Nopanheiton merkitys modernin runouden muotoutumiselle on kiistaton. Avantgarde-runoilijat aina surrealisteista futuristeihin ovat jäljitelleet Mallarmén tapaa hajottaa tekstin typografia lukijan järjesteltäväksi. Nopanheitto kuten myös runoilijan hahmotelmat myyttiset mitat saavuttaneesta, julkaisemattomasta Kirjasta vaikuttavat yhä esimerkiksi tämän päivän tietokonerunoudessa.

Mallarméta pidetään myös postmodernin filosofian tienviitoittajana. Hänen kieltä koskevat ajatuksensa ja pyrkimyksensä häivyttää tekstin tekijä ovat innoittaneet muun muassa dekonstruktion kehittäjiä Derridaa ja Kristevaa. Mallarmé itse sitä vastoin on saanut vaikutteita muun muassa Baudelairen runoudesta.

Runoja viuhkoissa

Mallarmé syntyi Pariisissa vuonna 1842 ja kuoli Valvinsissa vuonna 1898. Hän aloitti runojen kirjoittamisen nuorena, vaikka julkaisikin jokseenkin vähän. Vuonna 1894 ilmestyi hänen runojensa kokoelma, Poésies, josta Einari Aaltonen on suomentanut valikoiman Faunin iltapäivä (Savukeidas 2006).

Proosatekstinsä Mallarmé nimesi ”Harhaumiksi” (Divagations). Pääteostaan, niin kutsuttua Kirjaa, runoilija ei saattanut valmiiksi, ja se on olemassa ainoastaan fragmentteina. Nopanheitto on kuitenkin tuon kesken jääneen Ihannekirjan osa, kuten Sinervo huomauttaa.

Kirjoittamisen rinnalla Mallarmé toimi englannin kielen opettajana, kirjallisuusteoreetikkona ja muotilehden toimittajana ja tienasi näin leivän perheelleen. Hän kirjoitti säkeensä pienelle piirille, käyttörunoudeksi, eikä kaivannut myyväksi runoilijaksi. Hänen runonsa ovat maljatervehdyksiä, hautajaispuheita, ja hän lahjoitti niitä naisille vihkoihin kirjoitettuina sonetteina.

Runoilijan luokse tiistai-iltaisin kokoontuville Euroopan kirjallisuuden tuleville merkkihenkilöille, muun muassa Valérylle, Maeterlinckille ja Verlainelle, Mallarmé oli kunnioitettu mestari, jonka sanoja opetuslapset kuuntelivat kuin julistusta. Tämän joukon luomuksista sai alkunsa vuosisadan vaihteen symbolismi.

Tulkinnan mahdollisuus tai mahdottomuus

Nopanheiton säkeet näyttävät kierivän suomennoksen kahdellakymmenellä sivulla kuin viskauksen voimasta. Sinervon runon juoksuun opastavasta esipuheesta saan kuitenkin lukea, että säkeiden pituus ja jako vain näyttää satunnaiselta. Mallarmé noudattaa runossa, kuten aikaisemmissaankin mittaa, sillä ”[…] aleksandriinin maaginen luku 12 kummittelee monella tavalla sen [runon] partituurissa”. Mitta on, mutta se ei vastaa mitään aiemmin ollutta, vapaata sen paremmin kuin säänneltyäkään.

Mitan muuntelun ohella runo purkaa radikaalisti lauserakenteen sääntöjä. Siinä on vain harvakseltaan verbejä, määreet ovat eroteltu pääsanastaan ja välimerkit puuttuvat tyystin. Runosta on poistettu viitteet sen kirjoittajaan, ympäröivään todellisuuteen, ja jopa runon puhujan läsnäoloa on tarkoituksellisesti hälvennetty.

Suomennos mukailee runon haaroittuvuutta ja pyrkii välittämään lukijalle runon lähtökielisen vaikutuksen. Mallarmé on itse kehottanut lukemaan runoa kuin partituuria. Sinervon mukaan tämä viittaa siihen, että runon merkitys rakentuu musiikin tavoin sen vastaanottajassaan luomista vaikutelmista.

Runon kohosteinen rakenne, metalyyrisyys ja sen haaksirikon teema kysyy alkuperäisen merkityksen olemassa olon mahdollisuutta. Välimerkittömyys painottaa runon merkityksen avoimuutta ja lauseiden vapaata kiertymistä toisiinsa, jolloin runo on mahdollista lukea monella eri tavalla.

Vaikka runoa ei voi sanan varsinaisessa mielessä tulkita, runo ei myöskään työnnä lukijaa poispäin. Lauseiden kietoutuminen ja runon rytmi mahdollistavat sen uudelleen kirjoittamisen. Runon rakenne kuitenkin ohjaa kirjoitusprosessia, joka vie ”[…] hämärille vesille joissa kaikki todellisuus liukenee”.

”Äkillinen huudettu mysteerio”

Suomennoksen saatesanoissaan Sinervo lähestyy Nopanheittoa kielirunoutena. Nopanheiton voi mieltää niin ikään kuvarunoksi, jossa runon ulkomuoto yhdistyy sanottuun. Runossa painomusteella värjättyjä säkeitä ympäröivät valkoiset säkeet, sivujen vapaa tila, joka Mallarmén sanoin ”kantaa merkitystä”. Runon visuaalisuus muistuttaa nopan sattumanvaraista ja toisaalta säädeltyä heittelehdintää. Säkeet iskeytyvät vasten sivujen valkoista horisonttia ja tähdentävät runon seilaamisen, myrskyn ja haaksirikon teemoja. Teemat viittaavat itsenä ohi kielen rakentumisen ehtoihin.

Monimerkityksellisiin säkeisiin voi kulkea esimerkiksi lausumalla, miksei laulamallakin. Runon kirjasinkokoja ja tyylejä kuuntelemalla kun löytää tahdin: Isot kirjaimet heittävät kuohun, kursiivi keinunnan: ”IKÄÄN KUIN suora Vihjaus hiljaisuudessa ironiaan kääritty tai äkillinen huudettu mysteerio”.

Esseistisen ja aiheeseen syvällisesti perehtyneen esipuheen ja mahdottomassa onnistuneen suomennoksen lisäksi Nopanheittoon on käännetty Mallarmén runon ensijulkaisuun liittämät saatesanat. Saatteessa runoilija tosin paradoksaalisesti arvelee olevan parempi sivuuttaa kyseinen ”Huomautus” tai korkeintaan silmäillä se läpi, sillä ”[S]e kertoo taitavalle lukijalle vain vähän sellaista jota hän ei muutenkin käsittäisi, mutta voi sotkea kokemattoman […]”.

On valaisevaa lukea saatesanoista suomentajan käännösratkaisujen taustoista. Nostot opastavat ranskan kieltä osaamattomankin runon lähtökielen pitkospuihin.