Suo, kuokka ja diversiteetti: Alfa ja Omega

Ntamon kustantama Suo, kuokka ja diversiteetti on esseeantologia, joka kuvaa suomalaisen kirjallisuuden tämän hetkistä monimuotoisuutta. Antologia jakautuu kahteen osaan: Alfaan ja Omegaan.

Antologian toimittajat Markku Eskelinen ja Leevi Lehto peräänkuuluttavat Alfan ja Omegan alkuun liitetyssä kirjoituskutsussa kirjallisen monimuotoisuuden esittelyä, koettelua ja eteenpäin viemistä. Toimittajien mukaan monimuotoisuus on kirjallisuuden kantava voima kaiken ”kriisipuheen ja näköalattomuusvalittelun” keskellä (Alfa ja Omega s. 7).

Monimuotoisuus on kirjallisuuden kantava voima.

Kutsussa esseiden kirjoittamiseen luvataan antaa vapaat kädet, ja kutsuhuutoon on vastattu. 60 esseistiä kirjallisuuden ja kirjoittamisen eri aloilta käsittelee kirjallisuuden monimuotoisuutta intohimoisesti ja esseen rajoja koetellen. Tarkastelun kohteena ovat niin kirjailijat ja kirjoittaminen kuin eri tekstilajit, teokset ja vaikuttavat lukukokemuksetkin.

Rajoja rikkova essee

Yksi antologian läpikantavista teemoista on kokeellisuus, joka näkyy niin esseiden aiheissa kuin muodossakin. Etenkin kokeellista runoutta käsitellään useissa teksteissä, ja pari esseetä on kirjoitettu jopa runon muotoon. Monissa muissakin teksteissä hyödynnetään kaunokirjallisia ja muita ”perinteisestä” esseestä poikkeavia keinoja.

Nähdessäni kokeellisten esseiden määrän alan kuitenkin epäröidä. Vaikka olen lukenut hyviä ja vaikuttaviakin kokeellisia tekstejä, kirjailija Eeva Rohaksen kuvaus kokeellisuuteen kohdistuvista epäluuloista osuu ja uppoaa: ”Ajattelin kokeellisen kirjallisuuden olevan pinnallista teksteillä leikkimistä, jolla ei monessakaan mielessä voisi olla syvempää merkitystä.” (Omega s. 62.)

Tätä antologiaa lukiessa kokeellisuudelta ei kuitenkaan voi välttyä. Rohas ylittää omat ennakkoluulonsa kokeellisuutta kohtaan esseessä, jossa hän kirjoittaa pilke silmäkulmassa rakkaudestaan kirjailija Harry Salmenniemeen ja hänen teksteihinsä. Minunkin on siis käärittävä hihat ylös ja ryhdyttävä toimeen.

Tartun Janne Kortteisen ”Herra Chjuenie” -nimiseen esseeseen, joka on yksi teoksen kokeellisimmista teksteistä. Kun näen yli sivun mittaiset virkkeet ja lukemattomat huutomerkit, kiinnostun mutta pian myös turhaudun.

”Rahoita kaikkia sodan, ihmiskaupan ja kemikaaliteollisuuden eri osapuolia ! ! yhtä aikaa ja kerää kermat päältä! !! sijoita, kun veri tulvii kaduilla hilpeästi kuin samppanja valtion kapitalistissa diktatuureissa…” (Alfa s. 267)

Ensimmäisellä lukukerralla yritän kahlata tekstiä vaivalloisesti läpi, mutta lopulta on pakko siirtää teos hetkeksi syrjään, sillä en saa kiinni tekstin sisällöstä tai merkityksestä. Vasta toisella yrittämällä alan löytää huutomerkkien seasta seesteisiä hetkiä, jotka tuovat helpotusta raivon raskauttamaan esseeseen.

Antologian kokeellisia tekstejä kolutessa onkin helppo samaistua J. K. Ihalaisen toteamukseen siitä, miltä tuntuu lukea Hannu Helinin kielellä leikitteleviä runoja: ”Lukemisen sietämätöntä raskautta palkitsevat siellä täällä kirkkauden hetket” (Alfa s. 165).

Uhkia ja mahdollisuuksia

Esseitä lukiessani pohdin useaan otteeseen, kenelle teos on suunnattu. Ihanteellisimmillaan voisi ajatella, että antologia tarjoaa jokaiselle jotakin, mutta eniten esseistä saanee irti yleisö, joka koostuu samantyylisestä lukijakunnasta kuin itse esseiden kirjoittajatkin: taiteen tutkijoista, kirjoittajista ja muista kirjojen ja tekstien parissa työskentelevistä.

Eniten esseistä saanee irti yleisö, joka koostuu samantyylisestä lukijakunnasta kuin itse esseiden kirjoittajatkin.

Itse innostun eniten niistä teksteistä, jotka liittyvät tavalla tai toisella opintoihini. Syvennyn nopeasti kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvistin tekstiin, jossa hän pohtii käännöskirjallisuuden nykyistä tilaa. Nyqvistin mukaan käännöksillä on merkittävä rooli kirjallisen monimuotoisuuden ylläpitämisessä, mutta käännöskielten määrä vähenee englannin kielen vallatessa jatkuvasti alaa.

”Millaisia uusia aiheita, tyylejä, sanastoja jää kirjallisuudestamme puuttumaan käännösvalintojen rajallisuuden vuoksi? Miten ymmärryksemme itsestämme ja maailmastamme avartuisi, jos ponnekkaammin panostaisimme kääntämiseen myös meille vieraista kulttuureista?” (Omega s. 256)

Useissa esseissä otetaankin kantaa kirjallisuuden kohtaamiin ongelmiin. Huolta herättää muun muassa runoilijoiden vaikea asema, josta Nuori Voima ‑lehden toinen päätoimittaja Vesa Rantama kirjoittaa sanojaan säästelemättä: ”Mitä taas runoilija on tällä kertaa päättänyt sijoittaa kansien väliin, siinäpä journalistisen ongelmajätteen määritelmä.” (Alfa s. 204)

Onneksi teoksessa keskitytään uhkakuvien ohella myös myönteisiin tulevaisuuden näkymiin. Etenkin internet nähdään mahdollisuutena taiteelle ja lukemiselle. Jan Hellgren kirjoittaa ruotsinkielisessä tekstissään taiteilija Rene Kitasta, joka on julkaissut internetissä jo yli 200 000 kasvopiirrosta. Hellgren kysyy, olisiko tällaisen projektin toteuttaminen ollut mahdollista ennen Internetiä ja sosiaalista mediaa.

Aikaa ja makustelua vaativa kokoelma

Lyhyessä arvostelussa on mahdotonta mainita kaikkia esseitä ja esseistejä, kun jokaisesta voisi kirjoittaa oman kritiikkinsä. Tekisi mieli kirjoittaa kuvataiteilijakaksikko nabbteerin ja taiteen tutkija Sini Monosen yhteistyössä kirjoittamasta esseestä, jossa käsitellään erilaisten tekstilajien keinoin hyönteisten ja taiteen välistä suhdetta. Esseen sivut ovat täynnä valkoisia ja mustia ympyröitä, joilla viitataan tupajumeihin eli puuta tuhoaviin hyönteisiin, joiden ”kirjoitus viljelee O:ta” (Omega s. 346).

Esseet pääsevät parhaiten oikeuksiinsa, kun niitä ei yritä lukea järjestyksessä.

Samoin voisin analysoida syvällisesti sitä, kuinka suomentaja Aura Sevónin essee yllättää minut. Vaikka en ensimmäisten rivien perusteella usko kiinnostuvani tekstistä, uppoan esseeseen, jossa Sevón kuvailee koukuttavasti lukukokemustaan Theresa Hak Kyung Chan Dicteen (1982) parissa. Yksi antologian vahvuuksista onkin se, että sen avulla on helppo löytää itselleen uusia kirjailijoita ja teoksia.

Parhaimmillaan Suo, kuokka ja diversiteetti on silloin, kun esseitä voi lukea oman kiinnostuksensa mukaan. Monet esseet vaativat aikaa ja makustelua – sitä että voi jäädä pohtimaan lukemaansa ja kenties palata joihinkin teksteihin myöhemmin. Esseet pääsevät parhaiten oikeuksiinsa, kun niitä ei yritä lukea järjestyksessä kannesta kanteen, vaan valikoiden kulloiseenkin hetkeen sopivan tekstin.