Meriharakat (Oystercatchers)

Susan Fletcherin toinen romaani Meriharakat edustaa nykykulttuurissa suositun fiktiivisen tunnustuskirjallisuuden parhaimmistoa. Romanttinen romaani ylittää kuitenkin helpon harlekiinikirjallisuuden rajat reilusti. Se tarjoaa lukijalle intensiivisen tarkkailijan näkökulman. Myötäeläminen on voimakasta.

Päähenkilö Moiran asema perheen ainoana lapsena järkkyy, kun perheeseen syntyy vauva, pikkusisar Amy. Tunne syrjään jäämisestä seuraa Moiraa läpi sisaren lapsuuden ja nuoruuden aina siihen päivään saakka, kun Amy joutuu onnettomuuden seurauksena sairaalaan. Moira rikkoo vihdoin vuosia kestäneen hiljaisuuden ja kertoo pala palalta elämäntarinansa koomassa makaavalle siskolleen. Moiran tarinasta muovautuu tunnustus, synninpäästö, jonka avulla Moiran piilossa pidetyt tunteet ja ajatukset nousevat päivänvaloon.

Fletcher tuo oivallisesti esiin keskeneräisen persoonan ajatus- ja tunnemaailman. Päähenkilön sisäisen ja ulkoisen maailman erottelu ja yhdistely kuvataan realistisella tavalla. Kerronta paljastaa, miten ihmisen fyysinen ja henkinen kasvu eivät aina kulje käsi kädessä. Keho ja mieli voivat kehittyä eri aikaan, vaikka niiden vaikutusta toisiinsa ei voikaan unohtaa. Tällaisten syy-seuraussuhteiden tarkkailu on Meriharakoille ominaista; ihmisillä ja heidän sinänsä merkityksettömillä huomioillaan ja toiminnallaan on voimakas merkitys toisiin ihmisiin ja luontoon.

Moira on kiintynyt suuresti kotirannikkoonsa. Meren rooli turvan ja mielenrauhan symbolina on huomattava. Pysähdyttävimmät kuvaukset syntyvätkin meren arvolle pyhitetyissä kohtauksissa.
Moiran yhteys luontoon on rikkumaton, kun hän sukeltaa hyiseen mereen ja ui suuren kiven luokse. ”Kiven juuri oli levän sammaloima, ja siinä kasvoi sinisimpukoita. Hän tunnusteli niitä kämmenellään. / Sinä päivänä Moira ei kiivennyt Kirkkokivelle. Hän antoi laineiden keinuttaa itseään sitä varten. Tarrasi siihen kynsillään, tunsi luidensa töytäilevän kiveen.” Luonnonyhteyttä tavoitellaan suuremmassakin mittakaavassa. Fletcherin mielikuvituksen terävä piirto tulee parhaiten esiin näissä pienistä hetkistä nousseista ajatuksissa. ”Atlantissa on kai minun hiussuortuviani, ja jos on, missä ne ovat nyt? Hiekkarannalla Afrikassa? Juuttuneet mustekalan sievään nokkaan?”

Kun laiva haaksirikkoutuu merellä, Moiran rakastama kotiranta meriharakoineen peittyy öljyyn. Ihmisen aikaansaannokset ovat likaisia, tuhoavia. Teosta värittävä eräänlainen kaikki järjestyy -ideologia häivyttää kuitenkin visiot luonnon tuhoutumisesta taka-alalle niin, ettei Fletcherin kertomusta voi syyttää poliittiseksi. Tarinassa tuudittaudutaan ajatukseen, että luonto korjaa itse itsensä eikä ihmisen jälki ole lopullinen.

Sen sijaan ihmissuhteita koskevia syy-seuraussuhteita alleviivataan juonellisessa pohja-aineksessa silmiinpistävästi. Moiran vastahakoinen suhtautuminen sisareensa ajaa tämän hakemaan Moiran hyväksyntää. Amy hyppää kalliolta mereen toistaessaan Moiralle rituaalinomaiseksi muodostuneen uintiretken. Paradoksaalista on, että juuri tämän hypyn seurauksena Amy loukkaantuu ja kuolee. Toisaalta vain tapahtuneen onnettomuuden vuoksi Moira uskaltaa irtautua vuosia kestäneestä kateudestaan, antautua koko persoonansa voimin pikkusiskolleen ja kertoa itsestään kaiken, minkä voi, tutustuttaakseen ja pyytääkseen anteeksi.

Meriharakoissa mitataan myös salaisuuksien painoarvoa. Millaisia ihmisten salaisuudet ovat ja mikä vaikutus niillä on yksilöön ja ympäristöön? Ilmassa leijuu kysymys siitä, miten eri tavalla ihminen suhtautuu ympäristöönsä ja elämäänsä sen jälkeen, kun hänen sisimpänsä on puhdistettu ylimääräisestä. Kun kateus, yksi kuolemansynti, ja pantatut tunteet ovat romaanin pääteemoja, tarina saa henkistä kasvua korostavan sävyn. Mieleen tulevat buddhalaisen uskonnon opetukset, joissa negatiivisista tunteista ja ajatuksista luopuminen ovat ihmisen merkittävimpiä hengellisiä tekoja. Niin kauan kun ihminen jatkaa oman oravanpyöränsä pyörittämistä, mikään ei muutu. Myötätuntoon ja ymmärrykseen kasvaakseen on päästettävä irti peloistaan, joita niin usein ylpeys ja itsekkyys suojelevat. Moiran tarina kuvaa sisäisen matkan aikana kohdattuja älyllisiä ongelmia.

Vaikka Moiran elämä kuvataan laajalti lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, se tuntuu paikka paikoin typistetyltä. Perusteluita Moiran toiminnalle on välillä vaikea nähdä. Esimerkiksi Moiran aviorikokseen johtavat syyt jäävät hämärän peittoon. Kun Moiran rakastajana esiintyy vielä hänen aviomiehensä veli, kirjailijan juoniratkaisuja ei voi olla kyseenalaistamatta. Henkisten ainesten painottuessa lähes yksinomaan Moiran henkilökuvaan, muu henkilögalleria kärsii hienoisesta kliseisyydestä. Teoksen tarkempi temaattinen ja ajallinen rajaaminen olisi tuonut näihin osa-alueisiin varmasti enemmän syvyyttä.